Pyhiä miehiä ruuhkaksi asti

Hippejä, joogeja ja pyhiä miehiä. Niitä on täynnä Rishikesh, tämänhetkinen olinpaikkani. Saavuimme kaupunkiin viikko sitten. Yöbussi Dharamkotista oli kallein matka pitkään aikaan, 750 rupiaa eli noin 12 euroa. Ironista kyllä, matka oli myös kaikista epämukavin. Koska tiet Dharamkotista ovat huonokuntoisia, jyrkkiä ja erittäin vaarallisia, ei yöbusseissa ole turvallisuussyistä ollenkaan petejä, vain hieman normaalia enemmän kallistuvat istuimet. Niillä siis yritimme tehdä olomme mukavaksi 13 tunnin matkan ajan. Kävin läpi luultavasti jokaisen mahdollisen asennon, jonka bussin istuimella voi ottaa. Jalat ylhäällä, jalat alhaalla, jalat ristissä, jalat ikkunaa vasten, jalat käsinojalla. Niskan taakse en sentään ruvennut niitä vääntämään, vaikka sekin kävi jossain yön vaiheessa mielessä.

Richard viipyi Rishikeshissä vain kaksi yötä, sillä hänen piti matkustaa viikoksi Goalle tapaamaan siellä lomailevia ystäviään. Tapaamme jälleen lauantaina Delhissä. Siihen asti minä nautin hippikaupungin rennosta ilmapiiristä – ja suomen puhumisesta! Tapasin ensimmäisen suomalaisen sitten Mysoren alkuaikojen. Ryhdyimme Nabilan kanssa sattumalta juttusille mehubaarissa, englanniksi tietty. Parin minuutin jälkeen kävi ilmi, että olemme molemmat Suomesta. Kieli ei meinaa taipua kotimaaksi ollenkaan, ja usein aloitan juttelemaan Nabilalle englanniksi. Se kun on kieli, jota nykyään puhuu, kuulee ja lukee kaiket päivät. Suomenkielisiin kirjoihin ei reissun päällä törmää kovin usein. Dharamkotista löysin buddhalaiskeskuksen kirjaston poistohyllystä kirjan Ylitse taivaan ja maan. Olen lukenut sen kaksi kertaa aikaisemminkin, mutta pelkästään suomeksi lukemisen ilosta luin sen vielä kolmannenkin kerran. Päivässä. Tietokoneelle lataamistani kotimaisista äänikirjoista olen kuunnellut yhtä lukuunottamatta kaikki. Viimeisestä on jäljellä enää muutama kappale, niitä säästelen pahan päivän varalle.

Päivät Rishikeshissä kuluvat leppoisasti. Harkitsin ensin kirjautumista johonkin kaupungin lukuisista ashrameista, mutta niiden pakolliset päiväohjelmat eivät houkutelleet. Hindulaiset pujat eli seremoniat aamu- ja iltaviideltä sekä ohjatut hathajoogatunnit eivät ole minun juttuni. Pujat ehkä vielä menisivät, mutta astangajoogan vaihtaminen hathaan ei. Siispä pidän omaa retriittiäni. Joogaan, meditoin, luen ja kuuntelen mielenkiintoisia buddhalaismunkkien luentoja mp3-soittimelta. Tapaan uusia ystäviäni, ostan chaita katukojusta ja istun Gangesin rannalla katsomassa punaisena laskevaa aurinkoa. Hengähdän hetken, ennen kuin sukellan Delhin kiireiseen ja kaoottiseen maailmaan.

Sadhu eli pyhä mies pyytämässä almuja pyhiinvaeltajilta.

Ganges ja laskeva aurinko.

Shivan patsaaan juurella pidetään puja joka ilta auringonlaskun aikaan.

Perille pääsemisen ihanuudesta

Matka jatkui Amritsarin kautta edelleen kohti pohjoista. Pysähdyimme kaupungissa vain nähdäksemme Kultaisen temppelin, sikhien tärkeän pyhiinvaelluskohteen. Vaikka temppeli on itsessään näyttävä näky, suuremman vaikutuksen teki paikan tunnelma. Kaukaa tulleet pyhiinvaeltajat nukkuivat pois väsymystään kivilattioille levitetyillä juuttipatjoilla, turbaanipäinen mies rukoili hartaana temppeliä ympäröivässä vesialtaassa. Vapaaehtoistyötä tekevät sikhit tarjoilivat ilmaista ruokaa jokaiselle sitä haluavalle. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire, ja intialaisille tyypillinen hosuminen jäi porttien ulkopuolelle.

Hetken rauha teki hyvää, sillä matka Jaisalmerista Amritsariin oli pitkä ja takkuinen. Olimme tien päällä lähes 36 tuntia. Yön nukuimme bussin makuuhytissä. Hieman päälle metrin levyiseen ”tuplapetiin” piti mahduttaa lisäksemme rinkat. Minulla ei lyhyenä ihmisenä ollut juurikaan ongelmia, mutta Richard ei voinut oikaista yli 180 senttistä varttaan koko yön aikana. Hassua kyllä, kyseinen hytti tuntui lähes luksukselta, sillä edellisen Ahmedabadista Udaipuriin vievän yöbussimme makuutila oli vielä sitäkin pienempi!

Oman eksoottisen lisänsä pitkään matkaan toi Richardilla alkanut vatsatauti. Kaiken lisäksi meidät neuvottiin väärään junaan, joka Amritsarin asemasta kuljetti meidät tunnin verran aivan päinvastaiseen suuntaan. Kahden tunnin odotuksen jälkeen saapui paikallisjuna, jolla pääsimme takaisin lähtöpisteeseen – tuplasti hitaammin. Perille pääseminen tuntui suurelta saavutukselta ja taputtelimme toisiamme olkapäille. Hyvin tehty!

Matkustaminen ei siis ole pelkkää auvoa ja ihanuutta, väliin mahtuu huonojakin päiviä. Kuitenkin loppusaldo on reilusti plussan puolella. Matkan rankkuuden unohtaa, kun pääsee perille. Ikävien ihmisten teot häipyvät pois mielestä, kun kohtaa uusia, sydämellisiä ja auttavaisia lähimmäisiä. Katujen meteli on vain muisto, kuin istuu rauhallisella parvekkeella Himalajan juurella ja katsoo silmien edessä avautuvaa näyttävää näkymää.

Juuri sitä minä teen tällä hetkellä. Paikka on Dharamkot, pieni kylä McLeod Ganjin kaupungin kupeessa. Aurinko paistaa lämpimästi, ja seuraan kun majapaikkamme omistavan perheen äiti levittää maissia kuivumaan pihalle levitetyille muoveille. Nenään kantautuu keittiöstä tuleva palavan puun haju, ja sen päällä paistettujen leipästen houkutteleva tuoksu. Otan rennosti ja lepään hieman, sillä Jaisalmerissa alkanut vatsatauti ei ole parantunut kunnolla, ja on verottanut hieman voimia. Eilinen lääkärissäkäynti poiki antibioottikuurin, ja sen pitäisi pian tepsiä tautiin.

Onneksi meillä ei ole kiire jatkaa matkaa, vaan viivymme kylässä yli viikon verran. Me molemmat ihastuimme paikkaan ensi silmäyksellä. Kylää ympäröivät mahtavat patikkamaastot. Ilma on raikasta, öisin lämpötila tippuu niin että paksut huovat ovat todella tarpeen. Halutessamme voimme kävellä alas kaupunkiin ja syödä herkullisia tiibetiläisiä momoja. Kaupungissa on myös Dalai Laman tukikohta, jossa hän majailee tälläkin hetkellä. McLeod Ganj on tärkeä paikka Kiinan hirmuvaltaa paenneille tiibetiläisille. Katukuvaa värittävät buddhalaismunkkien ja -nunnien punaiset kaavut ja joka puolelle ripustetut värikkäät rukousliput.

Kultainen temppeli, Amritsar

Työstään nauttiva mehuntekijä

KutojaMcLeod Ganjissa

Munkkeja Dalai Laman temppelissä

Apina kuusessa, aika harvinainen näky.

Maailman meluisin kaupunki ja muita Intian nähtävyyksiä

Goan hiekkarannat jäivät taakse viime tiistaina, kun matka jatkui kohti Pohjois-Intiaa. Sain ilokseni matkaseuraa, kun mukava englantilainen Richard liittyi seuraani. Päämääränämme on ensin Rajasthan, sitten matka jatkuu kohti Himalajan huippuja. On mukava matkustaa vaihteeksi jonkun kanssa. Monet asiat tuntuvat helpommilta. Kun toinen lähtee etsimään kohtuuhintaista hotellia, toinen voi jäädä vartioimaan rinkkoja. Ravintolassa voi maistella useampia eri ruokia kun annokset jakaa kahteen osaan. Junassa ei tarvitse huolehtia matkatavaroista sillä aikaa kun itse menee käymään vessassa. Pieniä juttuja, joita osaa arvostaa vasta sitten kun on matkustanut tarpeeksi kauan yksin.

Yöjuna kuljetti meidät Mumbaihin, ja vietimme kolme päivää kierrellen nähtävyyksiä. Yli 16 miljoonan asukkaan kaupunki on varsinainen uskontojen sulatusuuni. Yhden päivän aikana kävimme moskeijassa, synagogassa, kirkossa sekä hindu-, jainalais-, ja Hare Krishna -temppeleissä. Metropolin vilkas katuelämä kerjäläisineen ja kaupustelijoineen vaati keskittymistä. Saavuttuamme Ahmedabadiin Mumbai alkoi kuitenkin vaikuttaa melkein rauhalliselta. Ahmedabad, entiseltä nimeltään Amdavad, on meluisin paikka missä olen koskaan vieraillut. Intialaiset itse eivät tunnu huomaavan melusaastetta. Torvet soivat jatkuvasti, ja siinä missä me länsimaalaiset joudumme pistämään sormet korviimme säilyttääksemme kuulomme, intialaiset eivät hätkähdäkään. Yksi yö kaupungissa oli enemmän kuin tarpeeksi. Sekin kului kuunnellen viereisen moskeijan omituista yökonserttia. Heräsin kahden jälkeen yöllä valtaviin paukahduksiin – paukkupommit ovat täkäläisten käsitys ilotulituksesta. Räjäyttelyn jälkeen alkoi lauluesitys, joka kesti lähes puoli neljään. Suomessa tuollaisesta saisi haastemiehen ovelleen, täällä se on täysin normaalia.

Goan liberaalin asenteen jälkeen saimme jälleen muistutuksen siitä, millaista on olla länsimaalainen Intiassa. Meitä tuijotetaan avoimesti kuin olisimme jonkinlainen nähtävyys. Meitä kuvataan kännykkäkameroilla, joko salaa tai aivan pokkana suoraan edestä. Ihmiset tervehtivät kadulla ja tulevat kysymään nimiämme. Kun pysähdymme ostamaan hedelmiä, ympärillemme kerääntyy yleisöä seuraamaan tuota eriskummallista tapahtumaa. Minne menemmekin, huomio on taattu. Suurin osa kohtaamistamme ihmisistä on erittäin kohteliaita ja kielitaidottomuudestaan huolimatta avuliaita. Joukkoon mahtuu kuitenkin muutama rasittavakin tapaus.

Ahmedabadista meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa yöjunalla kohti Udaipuria, mutta asemalle saavuttuamme saimme tietää, että vuoro on peruutettu rikkinäisen radan takia (rahoja ei tietenkään saa takaisin, mitä me oikein kuvittelemme). Innokas rikshakuski kuljetti meidät matkatoimistoon, josta ostimme liput yöbussiin. Ehdimme siihen juuri ja juuri. Puoli kuudelta aamulla olimme perillä Udaipurissa. Viehättävän kaupungin kapeat kujat, ystävälliset ihmiset ja taivaalla liitelevät haukat lumosivat minut välittömästi. Päätimme pysähtyä kolmeksi yöksi keräämään voimia, ennen kuin jatkamme kohti Jothpuria.

Huolimatta katulapsista, virtsalle haisevista juna-asemista, roskaisista rannoista ja pistävästä kuumuudesta, Intia on edelleen ihana. Ja minä olen edelleen onnellinen.

Mumbain roskainen ranta ja kalastaja verkkoineen.

Pyykinpesijöiden valtakunta Mumbaissa.

Yöjunalla kohti Ahmedabadia.

Chai-kojun ylpeä omistaja ja hänen kaverinsa.

Rajasthanissa.

Kuuma ja kostea Goa

Mysore jäi taakse. Kaupungissa vierähtikin lähes päivälleen kaksi kuukautta.

Sanoin hyvästit kaikille tutuiksi tulleille ihmisille, pakkasin rinkan (aika täynnä, pitää myöntää) ja otin suunnan kohti Goaa.

Saavuin tänne keskiviikko-iltana koko päivän matkustamisen jälkeen. Alkuperäinen suunnitelmani matkustaa junalla tyssäsi lippuongelmaan. Makuupaikkoja olisi ollut saatavilla vasta 10 päivän päähän. Ilmeisesti intialaisten suuri juhla, Ganeshan syntymäpäivä, on saanut väen liikkeelle. Bussimatka olisi kestänyt lähemmäksi vuorokauden. Joten päädyin helppoon - mutta epäegologiseen - vaihtoehtoon ja ostin netistä lentolipun. Hinta hieman päälle 50 euroa. Halpalentoyhtiöiden ja internetin yhdistelmä on koukuttava.

Goa on kuuma ja kostea. Etenkin kostea. Sadekauden pitäisi olla jo lähes lopussa, mutta jostain syystä monsuuni on päättänyt piinataa rannikkoa hieman pidempään. Olen ollut täällä vasta pari päivää, mutta jo nyt kirjojeni sivut ovat alkaneet kupruilla. Vessapaperia ei pysty repäisemään katkoviivoja pitkin, sillä koko rulla on yhtä mössöä. Kastuneet vaatteet eivät kuivu, ja rinkasta otetut kuivat vaatteet imevät kosteutta kuin sienet. Sieniä ne taitavat kohta kasvaakin.

Mutta silti: Goa on kaunis. Uskomattoman vihreä! Eilen sadekuurojen välissä aurinko paistoi niin houkuttelevasti, että suuntasin rannalle. Siellä oli minun lisäkseni vain lauma kulkukoiria, verkkoja heittelevä poika ja ylhäällä kopissaan istuva uimavalvoja. Aallokko oli niin kova, ettei uiminen edes houkutellut, viimeksi mainittu jäi siis ilman töitä. Jo pelkkä vedessä kahlaaminen oli työlästä vahvojen virtauksien vuoksi. Istuin rannalla ja vain katselin merta. Ja kuuntelin! Ihana, loppumaton kohina. Kuuntelen sitä nytkin majapaikassani, joka on 5 minuutin kävelymatkan päässä rannalta. Toquita's dream on äidin ja hänen kolmen tyttärensä pyörittämä majatalo. Minulla on käytössäni erillisen talon kokonainen yläkerta keittiöineen ja kylpyhuoneineen. Koska turistikausi ei ole vielä alkanut, sain tingittyä vuokran noin 4 euroon per päivä. Ainoa miinus on nettiyhteyden puute - käyttääkseni internetiä joudun menemään perheen taloon, lähemmäksi langatonta lähetintä. Olen tottunut aivan liian hyvälle, sillä Mysoressa internet oli jo vallannut kaikki paikat. Nettipaasto tekee vain hyvää. On korkea aika oppia, että maailma jatkaa pyörimistään vaikka en tarkistaisikaan sähköposteja päivittäin. 

Hierontakurssille!

Edelleen Mysoressa.
Vaikka en enää joogaakaan Pattabi Joisin shalalla, olen silti täällä. En voinut vastustaa kiusausta, kun minulle tarjoutui tilaisuus osallistua kahden viikon intensiiviselle hierontakurssille. Rahat, jotka olin suunnitellut käyttäväni joogatunteihin, sijoitan nyt siihen. Ja se on todella sen arvoista! Kumar, kurssin opettaja, on pieni mies jolla on intensiivinen katse ja uskomattoman taitavat kädet. Jokaisen tunnin alussa on teoriaosuus ayurvedasta ja sen yhdistämisestä hierontaan. Sen jälkeen harjoittelemme pareittain. Meitä on kurssilla vain neljä, joten henkilökohtaista opastusta ei puutu. Olen jo pitkään halunnut oppia hieromaan "oikeasti", joten nautin jokaisesta oppitunnista. Vaikka pitää myöntää, että puuha on fyysisesti varsin rankkaa! Etenkin kun hieronta tapahtuu lattialla olevilla patjoilla, jolloin hierojan reisilihakset joutuvat koetukselle. Kumar liikkuu hierottavan vierellä sulavasti, mutta me oppilaat kyykistelemme erilaisissa oudoissa asennoissa ja yritämme löytää jaloille mahdollisimman luontevaa paikkaa.
Eilen testasin oppimaani käytännössä, kun annoin hieronnan meksikolaiselle ystävälleni Celsalle. Ainakin hän käveli omin jaloin kotiin, ja vakuutti olevansa täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Jos hän kävelikin hieman horjuvasti, se johtui vain viinilasillisista, jotka joimme hieronnan jälkeen.

Joogaan edelleen aamuisin viiden-kuuden kieppeillä, paikassa jonka omistaa ruotsalainen Alex. Sali on aivan tavallisen talon yläkerrassa, ja oikeastaan se ei ole mikään oikea shala. Eikä Alex ole edes itse Intiassa. Hän on vain antanut luvan käyttää huonetta itsenäiseen harjoitteluun. Meitä astangeja on ollut siellä vaihtelevasti, yleensä kolme. Avustamme toinen toisiamme. Energia on aivan erilainen kuin yksin harjoitellessa. Ja sali on niin kaunis, etenkin kun nouseva aurinko värjää savusta tummuneen seinän lämpimän oranssiksi. Harjoituksen jälkeen salin ikkunat ovat kosteudesta huurussa.

Pääsin testaamaan intialaista hammaslääkäriä, kun eräänä päivänä papukastiketta syödessäni puraisin jotain kovaa ja tunsin oudon vihlaisun vasemman puolen yläleuassa. Yksi poskihampaista oli lohjennut kahtia. Tyynesti poimin hampaanpalan suustani, jätin sen lautasen reunalle, söin aterian loppuun ja aloin kysellä ystäviltäni suosituksia hyvästä hammaslääkäristä. Aikaisemmin olisin ollut järkyttynyt ja huolissani tulevista hoidoista, mutta nyt vain luotin kaiken järjestyvän. Mukava tunne. Ja niinhän ne asiat järjestyivätkin. Löysin laadukkaan hoitolan, kävin siellä neljä kertaa ja sain uuden keraamisen hampaan lohjenneen tilalle. Ensin hammas piti juurihoitaa, sillä muuten vaarana olisi ollut sen tulehtuminen. Nyt hammas on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Minulla oli tuuria, että hammas päätti lohjeta juuri täällä Mysoressa, missä hoitoon pääsee heti.

Muuten elämä Mysoressa on varsin samanlaista päivästä toiseen. Joogaa aamulla, kolme tuntia hierontakurssia päivällä ja meditointia illalla. Nautin tästä elämästä! Mutta koska haluan nähdä Intiasta muutakin kuin Gokulamin, tiedän että minun tulee jatkaa matkaani joskus kuun vaihtuessa. Ajatus rinkan pakkaamisesta tuntuu vain niin oudolta.

Alexin salissa harjoituksen jälkeen.

Mitä kuuluu?

Intialaisen aamun ensimmäinen ääni on luudan suhina maata vasten. Jokaisessa talossa päivän askareet käynnistyvät pihan ja ajotien puhdistamisella maahan varisseista lehdistä ja kukan terälehdistä. Joskus luudan varressa on perheen isoäiti, välillä itse talon isäntä, tehden työtään keskittyneesti hieman kumarassa, vasen käsi selkänsä takana. Hyvällä tuurilla työ keskeytyy, kun harjan eteen osuu yön aikana kypsynyt granaattiomena tai maahan tippunut kookospähkinä.

Pian myös muu talo herää elämään. Keittiössä kolisevat peltiset astiat. Perheen isä räkii kylpyhuoneessa kuin yrittäisi kakaista ulos sisuskalujaan. Kadut täyttyvät kärryjä työntelevistä ja uskomattoman kantavaäänisistä myyjistä. Kukkia! Vihanneksia! Ostakaa!

Linnut yrittävät saada äänensä kantamaan myyjien huutelun yli. Eräs lintu kuulostaa aivan hirnuvalta hevoselta, toinen öljyämistä tarvitsevalta rattaalta. Koirat haukkuvat tehden selväksi reviiriensä rajoja ja pistävät välillä pystyy kunnon tappelun.

Päivällä Intian äänistä ei kuule oikeastaan muuta kuin kiljuvat, törisevät, vinkuvat ja ulisevat torvet. Jokainen kulkuväline on varustettu mahdollisimman huomiotaherättävällä äänitorvella, olipa alla sitten polkupyörä, skootteri, riksha tai auto. Torvea käytetään, ja paljon. Enemmänkin kertomaan ”täältä minä tulen” kuin ”pois edestäni, idiootti”. Autojen peruutusäänet ovat aivan oma lukunsa. Niistä voisi kirjoittaa oman partituurin.

Iltapäivällä kadut hiljenevät hetkeksi, ja luultavasti korvat saavat hetken lepoa sadepilvien lipuessa kaupungin päälle. Ihmiset kerääntyvät puiden alle suojaan ja raskaat pisarat ropisevat myyjien levittämien pressujen päälle. Kun pilvet kaikkovat, kuskit hyppäävät jälleen skoottereidensa päälle ja jatkavat matkaansa railakkaasti torvia soittaen.

Illalla kun pimeä laskeutuu, ihmiset kerääntyvät kadulle syömään ja seurustelemaan. Naapureille huudellaan, tavallinenkin keskustelu saattaa kuulostaa riitelyltä. Kannada, Karnatakassa puhuttu kieli, saa omanlaisensa leiman sinne tänne ripotelluista englanninkielen sanoista. Jossain on auki televisio, sieltä raikaa intialainen musiikkiohjelma.

Mysoren hiljentyessä yöpuulle minä olen yleensä jo nukkumassa. Tulpat korvissani, ihan vain pelkästä tottumuksesta.

Kiertävä kukkakauppias.

Rakennustyömaa.

Kuski pitää hetken taukoa.

Kuukausi vaihtuukin kahdeksi

Onko siitä vasta todella vajaa kaksi viikkoa, kun lähdin matkaan? Olen onnistunut jo autuaasti unohtamaan arkiset asiat, töistä puhumattakaan.
Mysoreen on helppo kotiutua. Niin helppo, että taidan jäädä tänne vielä toiseksikin kuukaudeksi. Jos jatkaisin matkaa alkuperäisen suunnitelmani mukaisesti elokuun alussa, joutuisin jättämään shalan jo vähän päälle parin viikon päästä. Vastahan olen päässyt joogaharjoituksen makuun täällä! Haluan ottaa kaiken hyödyn irti, ja se onnistuu parhaiten antamalla lisää aikaa harjoitukselle. Voisin helposti jäädä tänne kuudeksikin kuukaudeksi, mutta kaksi kuukautta riittänee tällä kertaa, pitää tulla uudestaan joskus tulevaisuudessa. Syyskuun alkuun tukikohtani tulee siis olemaan Mysore.

Aamuiset joogaharjoitukset ovat tuntuneet todella hyviltä. Ennen lähtöä päivittelin, kuka hullu jaksaa herätä neljän jälkeen aloittaakseen harjoituksen jo ennen viittä - nyt se tuntuu täysin järkevältä. Pitää vain mennä aikaisin nukkumaan! Joogit eivät juurikaan vietä villiä yöelämää, joten sosiaalisia paineita myöhään valvomiseen ei ole. Pimeä tulee jo seitsemältä, joten kahdeksan maissa voi aivan hyvin pistää pitkäkseen ja ryhtyä odottelemaan unta.

Viime lauantaina vietimme astangajoogan oppi-isän, eli edesmenneen Shri K. Pattabhi Joisin syntymäpäivää. Ajoimme kahden ja puolen tunnin matkan hänen pieneen synnyinkyläänsä Kowshikaan. Kylän temppelissä pidettiin puja eli hindujen uskonnollinen rituaali Gurujin kunniaksi. Papit koristelivat jumalpatsaan kukilla, pesivät sen ja uhrasivat sille ruokaa, kylän naiset lauloivat mantroja. Pyhitetty ruoka jaettiin vieraiden ojennetuille kämmenille. Juhlaan oli kokoontunut kylän väkeä, Joisin perhettä, ja meitä joogeja kymmenistä eri maista. Tunnelma oli hyvin ikimuistettava, ja me länsimaalaiset oppilaat tunsimme olevamme erittäin etuoikeutettuja saadessamme osallistua.
Pujan jälkeen tarjoiltiin herkullinen ja yltäkylläinen lounas. Peltiämpäreistä annosteltu ruoka syötiin käsin banaaninlehdiltä, ja ateriointia siivitti saman katon alla sijaitsevasta navetasta kantautuva maanläheinen lannantuoksu.

Juhlaa varten kaikki olivat pukeutuneet parhimpiinsa. Voi sitä tuijotuksen määrää, kun paikalliset näkivät länsimaalaisia pukeutuneina perinteisiin intialaisiin asuihin! Itse en laittanut päälleni saria, vaan eräänlaisen tunika-housut-shaali-yhdistelmän.

Seremonia kylän temppelissä.

Vieraita vastaanottamassa Gurujin viimeinen elossa oleva veli ja hänen vaimonsa.