Maailman meluisin kaupunki ja muita Intian nähtävyyksiä

Goan hiekkarannat jäivät taakse viime tiistaina, kun matka jatkui kohti Pohjois-Intiaa. Sain ilokseni matkaseuraa, kun mukava englantilainen Richard liittyi seuraani. Päämääränämme on ensin Rajasthan, sitten matka jatkuu kohti Himalajan huippuja. On mukava matkustaa vaihteeksi jonkun kanssa. Monet asiat tuntuvat helpommilta. Kun toinen lähtee etsimään kohtuuhintaista hotellia, toinen voi jäädä vartioimaan rinkkoja. Ravintolassa voi maistella useampia eri ruokia kun annokset jakaa kahteen osaan. Junassa ei tarvitse huolehtia matkatavaroista sillä aikaa kun itse menee käymään vessassa. Pieniä juttuja, joita osaa arvostaa vasta sitten kun on matkustanut tarpeeksi kauan yksin.

Yöjuna kuljetti meidät Mumbaihin, ja vietimme kolme päivää kierrellen nähtävyyksiä. Yli 16 miljoonan asukkaan kaupunki on varsinainen uskontojen sulatusuuni. Yhden päivän aikana kävimme moskeijassa, synagogassa, kirkossa sekä hindu-, jainalais-, ja Hare Krishna -temppeleissä. Metropolin vilkas katuelämä kerjäläisineen ja kaupustelijoineen vaati keskittymistä. Saavuttuamme Ahmedabadiin Mumbai alkoi kuitenkin vaikuttaa melkein rauhalliselta. Ahmedabad, entiseltä nimeltään Amdavad, on meluisin paikka missä olen koskaan vieraillut. Intialaiset itse eivät tunnu huomaavan melusaastetta. Torvet soivat jatkuvasti, ja siinä missä me länsimaalaiset joudumme pistämään sormet korviimme säilyttääksemme kuulomme, intialaiset eivät hätkähdäkään. Yksi yö kaupungissa oli enemmän kuin tarpeeksi. Sekin kului kuunnellen viereisen moskeijan omituista yökonserttia. Heräsin kahden jälkeen yöllä valtaviin paukahduksiin – paukkupommit ovat täkäläisten käsitys ilotulituksesta. Räjäyttelyn jälkeen alkoi lauluesitys, joka kesti lähes puoli neljään. Suomessa tuollaisesta saisi haastemiehen ovelleen, täällä se on täysin normaalia.

Goan liberaalin asenteen jälkeen saimme jälleen muistutuksen siitä, millaista on olla länsimaalainen Intiassa. Meitä tuijotetaan avoimesti kuin olisimme jonkinlainen nähtävyys. Meitä kuvataan kännykkäkameroilla, joko salaa tai aivan pokkana suoraan edestä. Ihmiset tervehtivät kadulla ja tulevat kysymään nimiämme. Kun pysähdymme ostamaan hedelmiä, ympärillemme kerääntyy yleisöä seuraamaan tuota eriskummallista tapahtumaa. Minne menemmekin, huomio on taattu. Suurin osa kohtaamistamme ihmisistä on erittäin kohteliaita ja kielitaidottomuudestaan huolimatta avuliaita. Joukkoon mahtuu kuitenkin muutama rasittavakin tapaus.

Ahmedabadista meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa yöjunalla kohti Udaipuria, mutta asemalle saavuttuamme saimme tietää, että vuoro on peruutettu rikkinäisen radan takia (rahoja ei tietenkään saa takaisin, mitä me oikein kuvittelemme). Innokas rikshakuski kuljetti meidät matkatoimistoon, josta ostimme liput yöbussiin. Ehdimme siihen juuri ja juuri. Puoli kuudelta aamulla olimme perillä Udaipurissa. Viehättävän kaupungin kapeat kujat, ystävälliset ihmiset ja taivaalla liitelevät haukat lumosivat minut välittömästi. Päätimme pysähtyä kolmeksi yöksi keräämään voimia, ennen kuin jatkamme kohti Jothpuria.

Huolimatta katulapsista, virtsalle haisevista juna-asemista, roskaisista rannoista ja pistävästä kuumuudesta, Intia on edelleen ihana. Ja minä olen edelleen onnellinen.

Mumbain roskainen ranta ja kalastaja verkkoineen.

Pyykinpesijöiden valtakunta Mumbaissa.

Yöjunalla kohti Ahmedabadia.

Chai-kojun ylpeä omistaja ja hänen kaverinsa.

Rajasthanissa.

Kuuma ja kostea Goa

Mysore jäi taakse. Kaupungissa vierähtikin lähes päivälleen kaksi kuukautta.

Sanoin hyvästit kaikille tutuiksi tulleille ihmisille, pakkasin rinkan (aika täynnä, pitää myöntää) ja otin suunnan kohti Goaa.

Saavuin tänne keskiviikko-iltana koko päivän matkustamisen jälkeen. Alkuperäinen suunnitelmani matkustaa junalla tyssäsi lippuongelmaan. Makuupaikkoja olisi ollut saatavilla vasta 10 päivän päähän. Ilmeisesti intialaisten suuri juhla, Ganeshan syntymäpäivä, on saanut väen liikkeelle. Bussimatka olisi kestänyt lähemmäksi vuorokauden. Joten päädyin helppoon - mutta epäegologiseen - vaihtoehtoon ja ostin netistä lentolipun. Hinta hieman päälle 50 euroa. Halpalentoyhtiöiden ja internetin yhdistelmä on koukuttava.

Goa on kuuma ja kostea. Etenkin kostea. Sadekauden pitäisi olla jo lähes lopussa, mutta jostain syystä monsuuni on päättänyt piinataa rannikkoa hieman pidempään. Olen ollut täällä vasta pari päivää, mutta jo nyt kirjojeni sivut ovat alkaneet kupruilla. Vessapaperia ei pysty repäisemään katkoviivoja pitkin, sillä koko rulla on yhtä mössöä. Kastuneet vaatteet eivät kuivu, ja rinkasta otetut kuivat vaatteet imevät kosteutta kuin sienet. Sieniä ne taitavat kohta kasvaakin.

Mutta silti: Goa on kaunis. Uskomattoman vihreä! Eilen sadekuurojen välissä aurinko paistoi niin houkuttelevasti, että suuntasin rannalle. Siellä oli minun lisäkseni vain lauma kulkukoiria, verkkoja heittelevä poika ja ylhäällä kopissaan istuva uimavalvoja. Aallokko oli niin kova, ettei uiminen edes houkutellut, viimeksi mainittu jäi siis ilman töitä. Jo pelkkä vedessä kahlaaminen oli työlästä vahvojen virtauksien vuoksi. Istuin rannalla ja vain katselin merta. Ja kuuntelin! Ihana, loppumaton kohina. Kuuntelen sitä nytkin majapaikassani, joka on 5 minuutin kävelymatkan päässä rannalta. Toquita's dream on äidin ja hänen kolmen tyttärensä pyörittämä majatalo. Minulla on käytössäni erillisen talon kokonainen yläkerta keittiöineen ja kylpyhuoneineen. Koska turistikausi ei ole vielä alkanut, sain tingittyä vuokran noin 4 euroon per päivä. Ainoa miinus on nettiyhteyden puute - käyttääkseni internetiä joudun menemään perheen taloon, lähemmäksi langatonta lähetintä. Olen tottunut aivan liian hyvälle, sillä Mysoressa internet oli jo vallannut kaikki paikat. Nettipaasto tekee vain hyvää. On korkea aika oppia, että maailma jatkaa pyörimistään vaikka en tarkistaisikaan sähköposteja päivittäin.