Maa vaihtui jälleen kuukauden puolessa
välissä, kun jatkoin matkaa Thaimaasta Laosiin. Kymmenen
luostarissa vietetyn päivän jälkeen tien päälle lähteminen ei
juurikaan houkutellut. Olin ehtinyt asettua mukavaan yhteisöön ja
tottua päivärutiineihin (eli aikaiseen herätykseen ja yhteen
ateriaan per päivä). Mutta viisumini oli umpeutumassa, ja jossain
mielen pohjalla kutkutteli tieto uuteen maahan tutustumisesta.
Thaimaahan palaan takaisin kun olen kiertänyt Laosin, Vietnamin ja
Kambodzan, eli noin kolmen kuukauden kuluttua.
Aloitin Laosin-tourneeni etelästä Si
Phan Donin jokisuistoalueelta. Mekong-joen saarille on muodostunut
leppoisa matkailijoiden yhteisö. Etenkin Don Detin saari on
turistien suosiossa – ja jostain syystä suomalaiset tuntuvat
kerääntyvän sinne. Meitä oli parhaimmillaan jopa viisitoista,
ellei jopa enemmän. Baareissa sen huomasi parhaiten. Pahimmat lärvit
vetäneet konttaajat (ja samein silmin riipumatossa loikoilevat
polttelijat) olivät lähes poikkeuksetta suomalaisia.
Viiden päivän mitään-tekemättömyyden
jälkeen matkasin Savannakhetiin, kohti pohjoista. Matkanteko
oli hidasta, parin sadan kilometrin taittamiseen kului lähes 12
tuntia. Miten se on mahdollista? Näin: Ensin pienellä paatilla
saarelta mantereelle, sitten matkatavaroiden nostelu minibussin
katolle. Ahtautuminen tukalaan autoon. Ei, eipäs sittenkään,
mennäänkin isommalla bussilla! Ei muuta kuin ulos autosta, tavarat
alas katolta ja uuden auton kyytiin. Paksessa vaihto ”vip-bussiin”,
jonka alakerta on lastattu täyteen papaijaa, yläkerta ihmisiä.
Käytäväpaikan ostaneet istuvat muovijakkaroilla. Pysähtyminen
jokaisessa pienessä kyläpahasessa. Luvatun kolmen tunnin sijasta
matka jatkuu yhä kuuden tunnin jälkeen. Ja hups, jostain syystä bussi jättääkin
Savannakethin väliin. Sinne haluavat saavat jatkaa matkaa omin nokkineen, viis siitä mitä lipussa lukee. Lähellä kuitenkin ollaan jo! Tilataksia
mallaavan lava-auton lavalla pitkin pimeitä teitä kuuden englantia
puhumattoman paikallisen miehen kanssa. Vaihto tuk-tukiin (ja jälleen
ylimääräisiä seteleitä kehiin) ja vihdoin, vihdoin, vihdoin perillä guesthousessa.
Laosissa matkan tekoon kannattaa siis
varata aikaa, täällä ei ole mihinkään kiire. Bussi pysähtelee
usein ja pitkään. Se saattaa kyllä lähteä ajoissa asemalta,
mutta pysähtyä lastaamaan moottoripyöriä katolle viisi minuuttia
ajettuaan. Eväät ovat olennainen osa matkaa. Kokonaisia grillattuja
kanoja kauppaavat myyjät tulevat kilpajuoksua bussin luokse ja
ahtautuvat sen jo ennestään täysille käytäville. Tarjolla on
myös riisiä muovipusseissa, keitettyjä maissintähkiä, kuivattuja
lihasuikaleita, makkaravartaita ja kitkeriä mangoja. On mistä
valita. Matkat olisivat lähes mukavia, ellei busseja olisi
varustettu televisiolla ja karaokevideoilla. Tai kuskilla, jonka
mielestä musiikkia tulee kuunnella niin kovaa kuin kajareista
lähtee.
Ajoittaisesta tuskastumisesta
huolimatta pidän bussilla matkustamisesta (Laosissahan ei ole
rautatieverkostoa ollenkaan). Usein olen ollut auton ainoa
länsimaalainen – ja ainoa, joka osaa englantia. Laon kielen
alkeiden opettelusta on ollut todella paljon hyötyä. Paikalliset
ovat innoissaan jo pelkästään siitä, että yritän puhua heidän
kieltään. Tinkimisessä se on osoittautunut erittäin hyväksi
kikaksi saada poljettua hintaa alaspäin. Laos on jo ennestään
halpa maa, mutta tinkiminen on maan tapa, jota minäkin mielellään
noudatan. Kilon mandariineja voi saada 50 sentillä, t-paidan
eurolla. Harmi vaan, että rinkka on jo ennestään niin täysi,
ettei sinne mahdu enää yhtään mitään, shoppailu täytyy jättää
toiseen kertaan.
 |
| Si Phan Donissa lapset opetetaan liikkumaan veneellä heti kun airot pysyvät kädessä. |
 |
| Kauppa pyörien päällä. |
 |
| Tuk-tuk kuski ja komeat maisemat. |
 |
| Matkailijoilta verotetaan "peppuhuoneessa" käymisestä 20 senttiä. |
 |
| Pysäkeillä tarjolla olevia eväitä. Grillattua kanaa ja kuivattua lihaa. |
