Kivaa oli, kiitos kysymästä

No, miten meni reissu?

Mitäpä tuohon oikein voisi sanoa. Vuoden matkaa ei kovin helposti survo yhden vastauksen alle. Se on kuin yrittäisi minuutissa selvittää maailmanhistorian kivikaudesta nykypäivään. Siksipä vastaan vain: Hyvin meni, kiitos kysymästä. Oli hyviä päiviä ja huonoja päiviä ja kaikkea siltä väliltä. Ensiksi mainittuja onneksi paljon enemmän, ehdottomasti. Kertaakaan ei kaduttanut, että lähdin. Eikä kaduta, että palasin. Päinvastoin. Se tuntuu todella, todella hyvältä.

Palasin kotiin neljä päivää sitten. Sain kuninkaallisen vastaanoton – ystäväni Jonna tuli lentokentälle vastaan kukkasen, mansikoiden ja tervetuliaispaketin kanssa. Illalla sain vielä itsepoimittuja mustikoita ja tavaroidenpurkuapua ystävältäni Marilta. Ihan pisti liikuttamaan. Tunsin itseni tervetulleeksi ja kaivatuksi.

Kannoimme tavarat ullakolta ja järjestelimme kotia taas asuttavaksi. Vuokralaiseni oli jättänyt huoneiston siistimpään kuntoon kuin se on ikinä ollut (tai tulee ikinä olemaankaan). Pyöräni oli edelleen tallessa varastossa. Kaikki siis kunnossa. Tai ei aivan. Richard ei ole täällä. Hänen piti palata takaisin töihin Australiaan. Onneksi eromme ei ole kovin pitkä – syyskuun lopussa hän tulee Suomeen pelkkä menolippu taskussaan. En malta odottaa, että saan näyttää hänelle lempipaikkani niin Helsingissä kuin pohjoisessakin ja esitellä hänet ystävilleni.

Yritetäänpäs nyt kuitenkin tehdä jotain yhteenvetoa. Mitä vuosi minulle antoi? Mitä se minulle opetti? Tässä muutamia huomioita, pieniä ja suuria.

Kun tarpeeksi kauan matkustaa, kaikki paikat alkavat muistuttaa toisiaan. Kaupungit ovat samanlaisia, rannat samanlaisia, hienot näkymät vuorien huipulta samanlaisia. Myös ihmiset ovat samanlaisia kaikkialla maailmassa. Meillä kaikilla on samat tarpeet. Me kaikki haluamme loppujen lopuksi vain olla onnellisia. Keinot sen saavuttamiseen vaihtelevat.

Yksin on mukava reissata, mutta kaksin matkustamisessakin on omat etunsa. Joskus se on jopa mukavampaa, etenkin kun löytää siihen oikean kaverin. Vastoinkäymiset tuntuvat puolta pienemmiltä ja onnen hetket kahta suuremmilta. Puhumattakaan siitä, että ravintolassa voi tilata kaksi eri annosta!

Mangot ovat lempihedelmiäni. Vuoden aikana ehdin kyllästyä (ja ihastua uudelleen) papaijaan ja banaaneihin, mutta mangot maistuvat aina. Kuinkahan montaa eri lajiketta olen kokeillut?

Kallisarvoisimmat esineeni reissun aikana olivat korvatulpat, lakana, kuppi ja matkavedenkeitin. Ilman tietokonettakaan en osaisi enää matkustaa. Kun läppärini lopetti toimimasta pariksi viikoksi, tuntui kun hyvä ystävä olisi pettänyt luottamukseni. Säälittävää...

Vain harvojen matkallani kohtaamieni ihmisten nimet jäävät mieleen (lähinnä sellaisten, joiden kanssa olemme ystäviä Facebookissa). Myös paikannimet alkavat unohtua parin kuukauden jälkeen. Muistini kun ei ole ikinä ollut hyvä niiden suhteen.

Ihminen pärjää vähällä. Kaikki tarvittava mahtuu rinkkaan. Minulla sen paino vaihteli painavasta todella painavaan, 15-20 kg. Rinkan painoa lisäsivät raakakuminen joogamatto ja sukelluskamat. Tuli eräänkin kerran kadehdittua niitä matkailijoita, joiden omaisuus kulki päivärepussa.

Matkakuume häviää hetkeksi, mutta ikinä en tule siitä pääsemään lopullisesti eroon. Ensihoitona toimivat lyhyemmät matkat, ainakin hetken aikaa. Nyt aion nauttia siitä, että olen Suomessa. Kotona. 

Luostarielämää ja kotikaihoa

Jos minulta olisi kysytty muutama kuukausi sitten, millä mielin odotan paluuta Suomeen, olisin huokaissut syvään ja parahtanut jotain ahdistuksesta ja epätoivosta. Mutta niin se mieli vaan muuttuu, omaksikin yllätykseksi. Reissaaminen maailmalla on ollut tehokasta lääkitystä vaihtelunhaluun, ja se tauti on siis tilapäisesti selätetty. Nyt siis sanon sen, mitä en olisi uskonut suustani päästävän: olen iloinen palatessani Suomeen. Se ei merkitse, etten pitäisi reissaamisesta, ei. Odotan vain pääsyä omaan kotiin, omaan sänkyyn, omaan keittiöön, omaan vessaan (jossa pöntön voi vetää aivan normaalisti, ei ämpäri-ja-vettä-systeemillä). Yllätän useasti itseni miettimästä, mitä teen kun palaan Helsinkiin. Missä käyn kävelyillä, missä kahvilassa istun juomassa rooibos-teetä. Miten kerään saint pauliani takaisin niiden tilapäisistä hoitopaikoistaan (kiitos kaikille, jotka ovat sinnikäästi pitäneet kukkasiani hengissä!). Puhumattakaan kavereiden ja perheenjäsenten näkemisestä. Siskontyttö on ehtinyt vuoden aikana kasvaa paljon, ja tuore tulokas Otso on vielä kokonaan tapaamatta.

Matkaa on kuitenkin jäljellä vielä kuukauden päivät. Jos menee suunnitellusti, se aika tulee kulumaan Indonesiassa pohjois-Sumatralla sijaitsevalla Pulau Wehin saarella. Tiedossa sukeltamista, snorklausta ja rentoutumista! Viime aikoina on tullut nukuttua hieman liian vähän – luostarielämässä se kun ei ole prioriteettilistan kärjessä. Thaimaan-viisumin umpeuduttua jatkoin Malesiaan ja vietin neljä viikkoa pienessä Temohin kylässä sijaitsevassa Vihara Buddha Gotaman luostarissa (http://www.vbgnet.org/). Eipä tullut kertaakaan mietittyä, että ”mitä sitä oikein tekisi”. Työtä riitti tekevälle. Jos en ollut raksalla rappaamassa ovenpieliä, maalaamassa seiniä tai putsaamassa lattiaa, olin keittiössä selättämässä tiskivuorta. Vaikka useana iltana kaaduin sänkyyn ennen yhdeksää (vain herätäkseni neljän jälkeen meditoimaan), nautin siitä, että pystyin olemaan avuksi ja hyödyksi.

Meditointiin kului lähes neljä tuntia päivässä. Paikallaan istumisen ja hengittämiseen keskittymisen tarkoituksena ei ole tyhjentää päätä ajatuksista (vaikka sekin olisi välillä mukavaa), vaan olla läsnä hetkessä. Jos ajatuksia tulee, niiden antaa tulla ja mennä, takertumatta niihin. On ikäänkuin sivustakatsoja oman mielensä liikkeille. Huonoina päivinä mieli on kuin holtiton pyörremyrsky, ja ajatukset lentelevät sinne tänne. Meditointityynyltä nousee silloin turhautuneena ja lannistuneena, mutta se on osa harjoitusta. Hyvinä päivinä hengitykseen keskittyminen on helppoa, ja kaksi tuntia hurahtaa aivan huomaamatta. Nämä ”palkkapäivät” kannustavat jatkamaan.

Meditoiminen on luostarissa osa päivän ohjelmaa, ja siksi sitä tulee tehtyä päivittäin. Mutta miten tavan saisi ylläpidettyä omassa arjessaan? Siinäpä haastetta, kun palaan Suomeen.

Almukierroksella eli pindapatalla. Kaikki luostarissa syöty ruoka tulee lahjoituksena.

Luostarin päärakennus auringonnousun aikaan.

Maalattavaa riitti! Kaikki seinät kahteen kertaan...

Dive master! Sukellusmaisteri!

Nyt yksi haaveistani on vihdoin toteutunut – valmistuin Dive masteriksi!

Kurssi kesti suhteellisen vähän aikaa, vain kolme viikkoa, mutta oli sitäkin intensiivisempi. Päivät venyivät helposti 13-tuntisiksi. Vain muutama tunti siitä oli sukeltamista, loput asiakkaiden kanssa seurustelua, kaupalla auttelemista ja välineiden huoltamista. Kurssini ohjaajana toimi kanadalainen Dave, joka ei turhia stressaillut kokeista tai tehtävistä. Hänen mukaansa hyvän sukeltajan ominaisuuksiin ei kuulu se, että osaa ulkoa taulukoita tai teorioita vaan se, että osaa viedä asiakkaat turvallisesti veden alle ja tuoda heidät takaisinkin. Siinä olen onnistunut. Ensimmäinen kerta sukellusryhmän johtajana jännitti, mutta seuraavat kerrat olivat jo helpompia. Nyt vain haluaisin päästä harjoittelemaan oppimiani taitoja ja kerätä kokemusta. Turismin sesonkiajan päättyminen on kuitenkin harmillisesti vähentänyt sukeltajien määrää ja joinain päivinä heitä ei ole ollenkaan. Aion viipyä saarella jonkin aikaa ja katsoa, miten tilanne kehittyy. Jos hommia ei riitä, jatkan luultavasti matkaa ensi kuussa.

Työkaverini Ocean prossa ovat todella mukavia. Liikkeen omistaa kandalais-thaimaalainen pariskunta Dave ja Noi. Saksalainen Chris on tällä hetkellä ainoa Instructor ja minun lisäkseni on vain yksi Dive master, ruotsalainen Rasmus. Kohta myös hän ja Chris jatkavat matkaa, ja minä jään ainoaksi palkolliseksi. Työkaverini järjestivät minulle ikimuistoiset ”valmistujaisjuhlat”, joihin kuului perinteisen snorkkelitestin läpäiseminen. Siinä snorkkeliin kaadetaan sekalaisia alkoholijuomia ja koska päässä oleva maski estää nenän kautta hengittämisen, ei auta kuin juoda ja niellä. Hauskaa oli, vaikka seuraavana päivänä pitikin pitää välipäivä sukeltamisesta.

Sesongin loppuminen on tyhjentänyt saarta tehokkaasti. Monet kaupat ja ravintolat ovat sulkeneet ovensa ja paikallisia näkyy katukuvassa enemmän kuin turisteja. Thaimaalaisia tulee edelleen saarelle, mutta länsimaalaisia koko ajan vähemmän. Euroopassa ei ole enää talvea jota paeta...

Sukeltaminen on vaan niin kivaa!

Stonehenge, yksi kauneimmista sukelluspaikoistamme.

Snorkkelitestin urhea suorittaja.

Nyt loppui reissaaminen!

Viimeiset pari kuukautta olen ollut jatkuvasti liikkeellä. Yhdessä paikassa olen viipynyt korkeintaan kolme yötä, sitten on täytynyt jatkaa matkaa. Koko ajan mielen perukoilla on ollut tieto siitä, että aika on käymässä vähiin. Olisi löydettävä mukava paikka, jossa voisin suorittaa Dive Master -kurssini. Kambodzan kiersin parissa viikossa, ja etelä-Thaimaan saarista piipahdin Koh Changilla ja Koh Taolla vain toteamassa, ettei kumpikaan niistä miellyttänyt minua. Koh Tao on yleisesti tunnettu sukeltajien suosimana saarena, mutta minulle sen ruuhkaisat sukelluskohteet ja yli 50 sukelluskoulua olivat liikaa. Vaikka pidänkin sukeltamisesta, haluan silti jutella joskus jostain muustakin ja nähdä ”tavallisia” ihmisiä.

Paikasta toiseen siirtymisen kova tahti alkoi jo hieman väsyttää. Huonosti nukutut yöt busseissa, uuden hotellin etsintä joka toinen päivä... Lomailu alkoi käydä työstä.

Nyt etsintä on vihdoin päättynyt. Olen saapunut Koh Lipelle, etelä-Thaimaassa sijaitsevalle pienelle saarelle. Paikka on kaunis, saaren päästä päähän kävelee parissa kymmenessä minuutissa. Autoja ei ole ollenkaan ja moottoripyöriäkin kohtuullisesti. Turisteja on sopivasti, ja paikka hiljenee entisestään kun kuumeisin sesonkiaika päättyy. Saari ei ole bailaajien suosiossa, ja tyttöbaareihin en ole vielä törmännyt.

Parin testisukelluksen ja hintavertailun jälkeen päädyin siihen, että suoritan kurssini Ocean Pro Diversien kanssa. Valmistuttuani minulle on myös tiedossa töitä keskuksesta. Eihän hommilla rikastumaan pääse, mutta saan hieman takaisin kurssiin pistämiäni rahoja. Saarella eläminen ei ole halvimmasta päästä, ja ruokakin on kalliimpaa kuin muualla, tuodaanhan kaikki tänne laivalla mantereelta. Onnistuin löytämään kohtuuhintaisen bungalowin 6000 bahtilla eli noin 150 eurolla kuukaudessa.

Saarta ympäröivistä sukelluspaikoista voisin tarinoida loputtomiin. Koh Lipe on on osa Tarutaon luonnonpuistoa ja vedet ovat aktiivisesti suojeltuja. Vesi on tällä hetkellä todella kirkasta ja sellaisena sen tulisi pysyäkin parin seuraavan kuukauden ajan. Joka kerta sukeltaessani ihmettelen, kuinka täynnä elämää merenpohja voi olla. Värikkäitä koralleja ja lukematon määrä erilaisia kaloja, merihevosia, rapuja ja simpukoita. Ei tiedä minne katsoisi kun joka suunnassa on jotain mielenkiintoista. Kyllästyyköhän sukeltamiseen ikinä?

Veden alla tulee vietettyä seuraavina kuukausina vähintään pari tuntia päivässä, loppuaika kuluu opiskellessa ja uusia taitoja opetellessa. Kurssi tulee olemaan aika rankka, tai niin minua on varoiteltu. Silti kuitenkin odotan sitä innolla ja jännityksellä. Ennen aloittamistani minun on tehtävä viisuminhakukeikka Malesian puolelle, Penangista minun tulisi saada kahden kuukauden Thaimaan-viisumi. Huhtikuun lopussa pidän sukeltamisesta viikon paussin kun Richard tulee käymään Australiasta. Yhteinen aika on kallisarvoista. Viikon aikana ehdimme toivottavasti suunnitella hieman yhteistä reissuamme - lennän Sydneyyn kesäkuun lopussa.

Kuvia minulla ei tästä paratiisista vielä ole, päivittelen niitä myöhemmin. Jos ja kun sukeltamiseltani ehdin...

Sukelluspaattien iltapäiväruuhka Koh Taolla. Päät vain kolisivat yhteen veden alla.

Silti hymy on herkässä sukellusreissun jälkeen.

Yölaivassa nukuttiin tiiviisti siskonpedissä.

Talvivaatteille tuli käyttöä!

Olen lykännyt kirjoittamista jo kuukauden päivät, ihan vain siitä syystä että kerrottavaa olisi niin paljon. En tiedä mistä alkaisin. Kuinka panisin nättiin pakettiin kokonaisen maan? Tai oikeastaan kaksi – Laosin ja Vietnamin. Tiivistettynä? Laos oli köyhä mutta ystävällinen, Vietnam vähän rikkaampi ja vähän vähemmän ystävällinen. Vietnamin kieli on vaikeampaa kuin Laosin. Mangot ovat yhtä makeita kummassakin maassa ja nuudelikeitto yhtä herkullista.

Parin viikon aikana olen matkustanut kylmästä ja kosteasta Pohjois-Vietnamista kohti Etelä-Vietnamin aurinkoisia rantoja. Vuorien rinteille rakennetussa Sapassa kiitin itseäni kaukokatseisuudesta – siitä, että olen kantanut lämpökerrastoa ja vedenkestävää takkia rinkassani koko matkan ajan. Nyt niille tuli käyttöä. Sapa oli turistien täyttämä, mutta silti kiehtova pikkukaupunki vuoristoheimoineen. Vietin päivän H'mong-heimoon kuuluvan Mun seurassa. Kiipesimme polkuja pitkin kolmen tunnin matkan hänen kotikyläänsä, missä hän laittoi lounaan vaatimattoman bambumajansa tulisijalla. 23-vuotiaalla nuorella naisella oli jo kaksi lasta. Kouluja Mu ei ollut käynyt lainkaan ja puhumansa englannin kielen alkeet hän oli oppinut myydessään käsitöitä turisteille. Vaikka tiesinkin hänen vieneen kymmenittäin turisteja kotiinsa, oli päivä silti minulle ainutkertainen kokemus.

Seuraava etappi Hanoi toi minulle mukanaan iloisen yllätyksen: Richard matkusti viikoksi Australiasta Vietnamiin, jotta näkisimme toisemme ensimmäistä kertaa lähes kolmeen kuukauteen. Myöhästyneeksi syntymäpäivälahjaksi tarjosin hänelle yön paremmassa hotellissa, ja pääsin siis itsekin nauttimaan silkinpehmeistä lakanoista ja länsimaalaisesta buffet-aamupalasta. Viikon aikana ehdimme käydä laivaristeilyllä saarien täplittämässä Halong Bayssä, pyöräillä riisipeltojen keskellä Tam Cocissa, kävellä ympäri keisarillisia palatseja Huessa ja ihastella ranskalaista arkkitehtuuria Hoy Anissa. Sekä nauttia toistemme seurasta, tietysti. Ihana viikko, joka hurahti harmillisen nopeasti.

Aika onkin kummallinen juttu matkustaessa. Se venyy ja paukkuu ja välillä katoaa kokonaan. En ole lainkaan kärryillä siitä, mikä viikonpäivä on, hädin tuskin muistan kuukauden. Viikonloppuja minulla ei ole, kaikki on yhtä ja samaa. Unohtelen lahjakkaasti ihmisten syntymäpäiviä. Viime aikoina olen kuitenkin tullut tuskallisen tietoiseksi siitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Reissuani on jäljellä enää viitisen kuukautta, enkä ole vielä ehtinyt suorittaa Dive Master -tutkintoa, mikä oli yksi sapattini päämääristä. Pyyntöni jatkaa virkavapaatani puolella vuodella ei herättänyt innostusta työpaikkani johtoportaassa, joten joutunen palaamaan Suomeen heinäkuun lopussa, niin kuin olin alunperin suunnitellut. Paluu Suomeen... en edes halua ajatella koko asiaa.

Mu pukeutui perinteisiin H'mong-heimon vaatteisiin.

Aivan kaikkea Hanoin katuruokaa ei tullut kokeiltua.

Hanoissa oli kylmä, pipolle oli käyttöä.

Richard iltauinnilla Halong Bayn komeissa maisemissa.

Kaupustelija Hoy Anissa.

Miten parin sadan kilometrin matkaan saa kulumaan 12 tuntia?

Maa vaihtui jälleen kuukauden puolessa välissä, kun jatkoin matkaa Thaimaasta Laosiin. Kymmenen luostarissa vietetyn päivän jälkeen tien päälle lähteminen ei juurikaan houkutellut. Olin ehtinyt asettua mukavaan yhteisöön ja tottua päivärutiineihin (eli aikaiseen herätykseen ja yhteen ateriaan per päivä). Mutta viisumini oli umpeutumassa, ja jossain mielen pohjalla kutkutteli tieto uuteen maahan tutustumisesta. Thaimaahan palaan takaisin kun olen kiertänyt Laosin, Vietnamin ja Kambodzan, eli noin kolmen kuukauden kuluttua.

Aloitin Laosin-tourneeni etelästä Si Phan Donin jokisuistoalueelta. Mekong-joen saarille on muodostunut leppoisa matkailijoiden yhteisö. Etenkin Don Detin saari on turistien suosiossa – ja jostain syystä suomalaiset tuntuvat kerääntyvän sinne. Meitä oli parhaimmillaan jopa viisitoista, ellei jopa enemmän. Baareissa sen huomasi parhaiten. Pahimmat lärvit vetäneet konttaajat (ja samein silmin riipumatossa loikoilevat polttelijat) olivät lähes poikkeuksetta suomalaisia.

Viiden päivän mitään-tekemättömyyden jälkeen matkasin Savannakhetiin, kohti pohjoista. Matkanteko oli hidasta, parin sadan kilometrin taittamiseen kului lähes 12 tuntia. Miten se on mahdollista? Näin: Ensin pienellä paatilla saarelta mantereelle, sitten matkatavaroiden nostelu minibussin katolle. Ahtautuminen tukalaan autoon. Ei, eipäs sittenkään, mennäänkin isommalla bussilla! Ei muuta kuin ulos autosta, tavarat alas katolta ja uuden auton kyytiin. Paksessa vaihto ”vip-bussiin”, jonka alakerta on lastattu täyteen papaijaa, yläkerta ihmisiä. Käytäväpaikan ostaneet istuvat muovijakkaroilla. Pysähtyminen jokaisessa pienessä kyläpahasessa. Luvatun kolmen tunnin sijasta matka jatkuu yhä kuuden tunnin jälkeen. Ja hups, jostain syystä bussi jättääkin Savannakethin väliin. Sinne haluavat saavat jatkaa matkaa omin nokkineen, viis siitä mitä lipussa lukee. Lähellä kuitenkin ollaan jo! Tilataksia mallaavan lava-auton lavalla pitkin pimeitä teitä kuuden englantia puhumattoman paikallisen miehen kanssa. Vaihto tuk-tukiin (ja jälleen ylimääräisiä seteleitä kehiin) ja vihdoin, vihdoin, vihdoin perillä guesthousessa. 

Laosissa matkan tekoon kannattaa siis varata aikaa, täällä ei ole mihinkään kiire. Bussi pysähtelee usein ja pitkään. Se saattaa kyllä lähteä ajoissa asemalta, mutta pysähtyä lastaamaan moottoripyöriä katolle viisi minuuttia ajettuaan. Eväät ovat olennainen osa matkaa. Kokonaisia grillattuja kanoja kauppaavat myyjät tulevat kilpajuoksua bussin luokse ja ahtautuvat sen jo ennestään täysille käytäville. Tarjolla on myös riisiä muovipusseissa, keitettyjä maissintähkiä, kuivattuja lihasuikaleita, makkaravartaita ja kitkeriä mangoja. On mistä valita. Matkat olisivat lähes mukavia, ellei busseja olisi varustettu televisiolla ja karaokevideoilla. Tai kuskilla, jonka mielestä musiikkia tulee kuunnella niin kovaa kuin kajareista lähtee.

Ajoittaisesta tuskastumisesta huolimatta pidän bussilla matkustamisesta (Laosissahan ei ole rautatieverkostoa ollenkaan). Usein olen ollut auton ainoa länsimaalainen – ja ainoa, joka osaa englantia. Laon kielen alkeiden opettelusta on ollut todella paljon hyötyä. Paikalliset ovat innoissaan jo pelkästään siitä, että yritän puhua heidän kieltään. Tinkimisessä se on osoittautunut erittäin hyväksi kikaksi saada poljettua hintaa alaspäin. Laos on jo ennestään halpa maa, mutta tinkiminen on maan tapa, jota minäkin mielellään noudatan. Kilon mandariineja voi saada 50 sentillä, t-paidan eurolla. Harmi vaan, että rinkka on jo ennestään niin täysi, ettei sinne mahdu enää yhtään mitään, shoppailu täytyy jättää toiseen kertaan. 

Si Phan Donissa lapset opetetaan liikkumaan veneellä heti kun airot pysyvät kädessä.

Kauppa pyörien päällä.

Tuk-tuk kuski ja komeat maisemat.

Matkailijoilta verotetaan "peppuhuoneessa" käymisestä 20 senttiä.

Pysäkeillä tarjolla olevia eväitä. Grillattua kanaa ja kuivattua lihaa.

 

Jouluaatto ja uusivuosi - päiviä siinä missä muutkin

Viime vuonna vuoden vaihtuessa seisoin eduskuntatalon portailla ja lupasin itselleni, että tästä tulee elämäni paras vuosi. Sitä se on myös ollut. Tammikuussa reissu Balille, sen jälkeen päätös jäädä vuodeksi virkavapaalle. Kuumeista odottelua ja asioiden järjestelyä heinäkuuhun asti, ja sitten nokka kohti Aasiaa. Intiassa vierähti lähes puoli vuotta, ja nyt vastaanotan uutta vuotta Thaimaassa Phitsanulokin kaupungissa. Paikka on nuhjuinen ja täynnä rumia betonirakennuksia, mutta ihmiset ovat thaimaalaiseen tapaan hyvin ystävällisiä. Suunnitelmissa ei ole juhlia vaihtuvaa vuotta bilettäen tai kuohuviinipulloja poksautellen. Kaupungissa on vain vähän muita turisteja, kaikki ovat hakeutuneet etelä-Thaimaan rannoille. Minä suuntaan sinne vasta kierrettyäni Laosia, Vietnamia ja Kampodzaaa. Matkustan jälleen itsekseni, sillä Richard suuntasi Intiasta joulunpyhiksi Englantiin. Tapaamme jälleen uudestaan Laosissa, joskin vain viikon verran. Jos hän sinne ikinä selviää. Englantiin päästyään hän joutui useaksi päiväksi trooppisten tautien sairaalaan Intiasta saamansa vatsataudin takia. Painoa muutenkin hoikasta miehestä oli lähtenyt yli 10 kiloa. Testeissä hänestä löytyi sitkeä loinen, jota nyt yritetään tappaa rankalla lääkityksellä. Minä taisin siis selvitä Intiasta varsin helpolla.

Joulu sujui hieman erilaisissa merkeissä kuin normaalisti. Olin neljän päivän retriitissä hieman Chiang Main ulkopuolella sijaitsevassa Wat Phrathat Doi Suthepin meditaatiokeskuksessa. Paikka sinne järjestyi aivan yllättäen. Olin suunnitellut viettäväni muutamia päiviä jossain hiljaisessa paikassa, joko buddhalaisluostarissa tai retriittikeskuksessa, mutta luovuin toivosta saatuani useaan otteeseen kuulla paikkojen olevan täynnä. Jouluaattoaamuna (ei sillä, että se mitenkään jouluaattoaamulta olisi tuntunut, täällä se oli vain yksi päivä muiden joukossa) soitin vielä kerran Doi Suthepiin ja sain kuulla, että voisin ilmoittautua toimistoon ennen kahta. Äkkiä siis ostamaan valkoista vaatekertaa – se on retriittiin osallistujien pakollinen uniformu. Paikka sijaitsi Wat Phrathtat Doi Suthepin luostarin kyljessä pienen vuoren huipulla. Meitä länsimaalaisia oli keskuksessa kymmenestä viiteentoista, lukumäärä vaihteli päivästä toiseen. Jotkut viipyivät vain pari yötä, toiset pisimmän mahdollisen ajan eli 21 päivää.

Päiväohjelma keskuksessa ei ollut mitenkään tiukka, sillä osallistujat olivat itse vastuussa omasta meditoinnistaan. Opettaja kuitenkin suositteli oppilaiden käyttävän siihen noin kuusi-seitsemn tuntia päivässä, mieluummin jopa enemmän. Puolet kävelymeditaatiota, puolet istumista. Ohjaajina toimivat munkit, ja keskuksessa noudatettiin luostarin sääntöjä ja aikatauluja. 

Vaikeinta sääntöjen noudattamisessa oli ruokailurytmi. Koska munkit eivät saa syödä enää puolenpäivän jälkeen, oli se myös meiltä kielletty. Kaakaota, teetä ja maitoa sai kuitenkin juoda illan mittaan. Pitää myöntää, että aamupala maistui aina uskomattoman hyvältä, vaikka se useimmiten olikin vain nuudeli- tai riisikeittoa. Toinen keskittymistä hieman häiritsevä seikka oli kylmyys. Vuoren huipulla kun oltiin, yöt olivat todella viileitä ja lämmittämättömissä huoneissa sen todella tunsi. Kolme huopaa ja lämpökerrasto eivät riittäneet. Yölliset vierailut yhteiskäytössä oleviin vessoihin olivat hyytävä kokemus.

Muuten retriitti oli kokemuksena mieleenpainuva. Hiljaisuudessa oleminen – osallistujia kehotettiin olemaan puhumatta – tuntui hyvältä. Ajan kanssa meditoiminen ja yksinomaan siihen keskittyminen oli jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Tiedän tekeväni sen joskus uudestaankin. Valaistunutta minusta ei saisi tekemälläkään, mutta ainakin voin yrittää oppia tuntemaan itseäni hieman paremmin.

Mitä toivon tulevan vuoden tuovan tullessaan? Lisää mahtavia kokemuksia, uusia paikkoja ja ihania ihmisiä. Sukeltamista, joogaamista ja elämästä nauttimista. Onnellisuutta. Sitä toivon myös teille kaikille.

Wat Phrathat Doi Suthepin temppeli iltavalaistuksessa. Kultaa ja kimallusta!

Kukkakauppiaita Chiang Main marketilla.

Vuoden viimeinen päivä: vierailu Sukhothain rauniokaupunkiin.