Jouluaatto ja uusivuosi - päiviä siinä missä muutkin

Viime vuonna vuoden vaihtuessa seisoin eduskuntatalon portailla ja lupasin itselleni, että tästä tulee elämäni paras vuosi. Sitä se on myös ollut. Tammikuussa reissu Balille, sen jälkeen päätös jäädä vuodeksi virkavapaalle. Kuumeista odottelua ja asioiden järjestelyä heinäkuuhun asti, ja sitten nokka kohti Aasiaa. Intiassa vierähti lähes puoli vuotta, ja nyt vastaanotan uutta vuotta Thaimaassa Phitsanulokin kaupungissa. Paikka on nuhjuinen ja täynnä rumia betonirakennuksia, mutta ihmiset ovat thaimaalaiseen tapaan hyvin ystävällisiä. Suunnitelmissa ei ole juhlia vaihtuvaa vuotta bilettäen tai kuohuviinipulloja poksautellen. Kaupungissa on vain vähän muita turisteja, kaikki ovat hakeutuneet etelä-Thaimaan rannoille. Minä suuntaan sinne vasta kierrettyäni Laosia, Vietnamia ja Kampodzaaa. Matkustan jälleen itsekseni, sillä Richard suuntasi Intiasta joulunpyhiksi Englantiin. Tapaamme jälleen uudestaan Laosissa, joskin vain viikon verran. Jos hän sinne ikinä selviää. Englantiin päästyään hän joutui useaksi päiväksi trooppisten tautien sairaalaan Intiasta saamansa vatsataudin takia. Painoa muutenkin hoikasta miehestä oli lähtenyt yli 10 kiloa. Testeissä hänestä löytyi sitkeä loinen, jota nyt yritetään tappaa rankalla lääkityksellä. Minä taisin siis selvitä Intiasta varsin helpolla.

Joulu sujui hieman erilaisissa merkeissä kuin normaalisti. Olin neljän päivän retriitissä hieman Chiang Main ulkopuolella sijaitsevassa Wat Phrathat Doi Suthepin meditaatiokeskuksessa. Paikka sinne järjestyi aivan yllättäen. Olin suunnitellut viettäväni muutamia päiviä jossain hiljaisessa paikassa, joko buddhalaisluostarissa tai retriittikeskuksessa, mutta luovuin toivosta saatuani useaan otteeseen kuulla paikkojen olevan täynnä. Jouluaattoaamuna (ei sillä, että se mitenkään jouluaattoaamulta olisi tuntunut, täällä se oli vain yksi päivä muiden joukossa) soitin vielä kerran Doi Suthepiin ja sain kuulla, että voisin ilmoittautua toimistoon ennen kahta. Äkkiä siis ostamaan valkoista vaatekertaa – se on retriittiin osallistujien pakollinen uniformu. Paikka sijaitsi Wat Phrathtat Doi Suthepin luostarin kyljessä pienen vuoren huipulla. Meitä länsimaalaisia oli keskuksessa kymmenestä viiteentoista, lukumäärä vaihteli päivästä toiseen. Jotkut viipyivät vain pari yötä, toiset pisimmän mahdollisen ajan eli 21 päivää.

Päiväohjelma keskuksessa ei ollut mitenkään tiukka, sillä osallistujat olivat itse vastuussa omasta meditoinnistaan. Opettaja kuitenkin suositteli oppilaiden käyttävän siihen noin kuusi-seitsemn tuntia päivässä, mieluummin jopa enemmän. Puolet kävelymeditaatiota, puolet istumista. Ohjaajina toimivat munkit, ja keskuksessa noudatettiin luostarin sääntöjä ja aikatauluja. 

Vaikeinta sääntöjen noudattamisessa oli ruokailurytmi. Koska munkit eivät saa syödä enää puolenpäivän jälkeen, oli se myös meiltä kielletty. Kaakaota, teetä ja maitoa sai kuitenkin juoda illan mittaan. Pitää myöntää, että aamupala maistui aina uskomattoman hyvältä, vaikka se useimmiten olikin vain nuudeli- tai riisikeittoa. Toinen keskittymistä hieman häiritsevä seikka oli kylmyys. Vuoren huipulla kun oltiin, yöt olivat todella viileitä ja lämmittämättömissä huoneissa sen todella tunsi. Kolme huopaa ja lämpökerrasto eivät riittäneet. Yölliset vierailut yhteiskäytössä oleviin vessoihin olivat hyytävä kokemus.

Muuten retriitti oli kokemuksena mieleenpainuva. Hiljaisuudessa oleminen – osallistujia kehotettiin olemaan puhumatta – tuntui hyvältä. Ajan kanssa meditoiminen ja yksinomaan siihen keskittyminen oli jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Tiedän tekeväni sen joskus uudestaankin. Valaistunutta minusta ei saisi tekemälläkään, mutta ainakin voin yrittää oppia tuntemaan itseäni hieman paremmin.

Mitä toivon tulevan vuoden tuovan tullessaan? Lisää mahtavia kokemuksia, uusia paikkoja ja ihania ihmisiä. Sukeltamista, joogaamista ja elämästä nauttimista. Onnellisuutta. Sitä toivon myös teille kaikille.

Wat Phrathat Doi Suthepin temppeli iltavalaistuksessa. Kultaa ja kimallusta!

Kukkakauppiaita Chiang Main marketilla.

Vuoden viimeinen päivä: vierailu Sukhothain rauniokaupunkiin.