Lähtöön on tasan viikko. Ensi viikon tiistaina tähän aikaan - jos kaikki menee hyvin - istun lentokoneessa matkalla Intian Mysoreen.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli mennä sinne kuukaudeksi joogaamaan. Mutta. Mutkia tuli matkaan ennen kuin ehdin edes reissuun. Kävi ilmi, että astangajoogakoulu sulkee tilapäisesti ovensa 19. heinäkuuta, sillä sen opettaja Saraswathi lähtee Jenkkeihin. Siispä ehtisin harjoitella shalalla vain 11 päivää. Jos he edes ottaisivat minua sinne, minimiaika kun on yleensä se kuukausi!
Hyvin intialaista. Kuten myös se, ettei koululta vastata lähettämiini sähköpostiviesteihin.
Tähän saan ilmeisesti tottua. Olen ongelmissa Intian kanssa ennen kuin olen edes päässyt maan rajojen sisäpuolelle. Ei auta kuin ottaa, mitä eteen tulee, ja ajatella kaiken menevän juuri niin kuin on tarkoitettu.
Hoidettavaa on vielä paljon, muisti on kovilla. Kirjoitan listoja ja liimailen post-it-lappuja, mutta silti tuntuu, kuin jotain unohtuisi. Mieli alkaa olla jo vähän muualla, ja keskittyminen käy yhä vaikeammaksi. Etenkin töissä! Perjantaina on viimeinen päivä, silloin sanon heipat armaille työtovereilleni. 13 kuukautta, se on pitkä aika olla pois.
Toisaalta en malttaisi odottaa lähtöä, toisaalta myös kaiho on tullut tutuksi viime päivinä. Käyn läpi koti-ikävän tunneskaalan jo ennen reissua, tiedän sen unohtuvan heti kun pääsen tien päälle.
