Pyhiä miehiä ruuhkaksi asti

Hippejä, joogeja ja pyhiä miehiä. Niitä on täynnä Rishikesh, tämänhetkinen olinpaikkani. Saavuimme kaupunkiin viikko sitten. Yöbussi Dharamkotista oli kallein matka pitkään aikaan, 750 rupiaa eli noin 12 euroa. Ironista kyllä, matka oli myös kaikista epämukavin. Koska tiet Dharamkotista ovat huonokuntoisia, jyrkkiä ja erittäin vaarallisia, ei yöbusseissa ole turvallisuussyistä ollenkaan petejä, vain hieman normaalia enemmän kallistuvat istuimet. Niillä siis yritimme tehdä olomme mukavaksi 13 tunnin matkan ajan. Kävin läpi luultavasti jokaisen mahdollisen asennon, jonka bussin istuimella voi ottaa. Jalat ylhäällä, jalat alhaalla, jalat ristissä, jalat ikkunaa vasten, jalat käsinojalla. Niskan taakse en sentään ruvennut niitä vääntämään, vaikka sekin kävi jossain yön vaiheessa mielessä.

Richard viipyi Rishikeshissä vain kaksi yötä, sillä hänen piti matkustaa viikoksi Goalle tapaamaan siellä lomailevia ystäviään. Tapaamme jälleen lauantaina Delhissä. Siihen asti minä nautin hippikaupungin rennosta ilmapiiristä – ja suomen puhumisesta! Tapasin ensimmäisen suomalaisen sitten Mysoren alkuaikojen. Ryhdyimme Nabilan kanssa sattumalta juttusille mehubaarissa, englanniksi tietty. Parin minuutin jälkeen kävi ilmi, että olemme molemmat Suomesta. Kieli ei meinaa taipua kotimaaksi ollenkaan, ja usein aloitan juttelemaan Nabilalle englanniksi. Se kun on kieli, jota nykyään puhuu, kuulee ja lukee kaiket päivät. Suomenkielisiin kirjoihin ei reissun päällä törmää kovin usein. Dharamkotista löysin buddhalaiskeskuksen kirjaston poistohyllystä kirjan Ylitse taivaan ja maan. Olen lukenut sen kaksi kertaa aikaisemminkin, mutta pelkästään suomeksi lukemisen ilosta luin sen vielä kolmannenkin kerran. Päivässä. Tietokoneelle lataamistani kotimaisista äänikirjoista olen kuunnellut yhtä lukuunottamatta kaikki. Viimeisestä on jäljellä enää muutama kappale, niitä säästelen pahan päivän varalle.

Päivät Rishikeshissä kuluvat leppoisasti. Harkitsin ensin kirjautumista johonkin kaupungin lukuisista ashrameista, mutta niiden pakolliset päiväohjelmat eivät houkutelleet. Hindulaiset pujat eli seremoniat aamu- ja iltaviideltä sekä ohjatut hathajoogatunnit eivät ole minun juttuni. Pujat ehkä vielä menisivät, mutta astangajoogan vaihtaminen hathaan ei. Siispä pidän omaa retriittiäni. Joogaan, meditoin, luen ja kuuntelen mielenkiintoisia buddhalaismunkkien luentoja mp3-soittimelta. Tapaan uusia ystäviäni, ostan chaita katukojusta ja istun Gangesin rannalla katsomassa punaisena laskevaa aurinkoa. Hengähdän hetken, ennen kuin sukellan Delhin kiireiseen ja kaoottiseen maailmaan.

Sadhu eli pyhä mies pyytämässä almuja pyhiinvaeltajilta.

Ganges ja laskeva aurinko.

Shivan patsaaan juurella pidetään puja joka ilta auringonlaskun aikaan.

Hierontakurssille!

Edelleen Mysoressa.
Vaikka en enää joogaakaan Pattabi Joisin shalalla, olen silti täällä. En voinut vastustaa kiusausta, kun minulle tarjoutui tilaisuus osallistua kahden viikon intensiiviselle hierontakurssille. Rahat, jotka olin suunnitellut käyttäväni joogatunteihin, sijoitan nyt siihen. Ja se on todella sen arvoista! Kumar, kurssin opettaja, on pieni mies jolla on intensiivinen katse ja uskomattoman taitavat kädet. Jokaisen tunnin alussa on teoriaosuus ayurvedasta ja sen yhdistämisestä hierontaan. Sen jälkeen harjoittelemme pareittain. Meitä on kurssilla vain neljä, joten henkilökohtaista opastusta ei puutu. Olen jo pitkään halunnut oppia hieromaan "oikeasti", joten nautin jokaisesta oppitunnista. Vaikka pitää myöntää, että puuha on fyysisesti varsin rankkaa! Etenkin kun hieronta tapahtuu lattialla olevilla patjoilla, jolloin hierojan reisilihakset joutuvat koetukselle. Kumar liikkuu hierottavan vierellä sulavasti, mutta me oppilaat kyykistelemme erilaisissa oudoissa asennoissa ja yritämme löytää jaloille mahdollisimman luontevaa paikkaa.
Eilen testasin oppimaani käytännössä, kun annoin hieronnan meksikolaiselle ystävälleni Celsalle. Ainakin hän käveli omin jaloin kotiin, ja vakuutti olevansa täysissä ruumiin ja sielun voimissa. Jos hän kävelikin hieman horjuvasti, se johtui vain viinilasillisista, jotka joimme hieronnan jälkeen.

Joogaan edelleen aamuisin viiden-kuuden kieppeillä, paikassa jonka omistaa ruotsalainen Alex. Sali on aivan tavallisen talon yläkerrassa, ja oikeastaan se ei ole mikään oikea shala. Eikä Alex ole edes itse Intiassa. Hän on vain antanut luvan käyttää huonetta itsenäiseen harjoitteluun. Meitä astangeja on ollut siellä vaihtelevasti, yleensä kolme. Avustamme toinen toisiamme. Energia on aivan erilainen kuin yksin harjoitellessa. Ja sali on niin kaunis, etenkin kun nouseva aurinko värjää savusta tummuneen seinän lämpimän oranssiksi. Harjoituksen jälkeen salin ikkunat ovat kosteudesta huurussa.

Pääsin testaamaan intialaista hammaslääkäriä, kun eräänä päivänä papukastiketta syödessäni puraisin jotain kovaa ja tunsin oudon vihlaisun vasemman puolen yläleuassa. Yksi poskihampaista oli lohjennut kahtia. Tyynesti poimin hampaanpalan suustani, jätin sen lautasen reunalle, söin aterian loppuun ja aloin kysellä ystäviltäni suosituksia hyvästä hammaslääkäristä. Aikaisemmin olisin ollut järkyttynyt ja huolissani tulevista hoidoista, mutta nyt vain luotin kaiken järjestyvän. Mukava tunne. Ja niinhän ne asiat järjestyivätkin. Löysin laadukkaan hoitolan, kävin siellä neljä kertaa ja sain uuden keraamisen hampaan lohjenneen tilalle. Ensin hammas piti juurihoitaa, sillä muuten vaarana olisi ollut sen tulehtuminen. Nyt hammas on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Minulla oli tuuria, että hammas päätti lohjeta juuri täällä Mysoressa, missä hoitoon pääsee heti.

Muuten elämä Mysoressa on varsin samanlaista päivästä toiseen. Joogaa aamulla, kolme tuntia hierontakurssia päivällä ja meditointia illalla. Nautin tästä elämästä! Mutta koska haluan nähdä Intiasta muutakin kuin Gokulamin, tiedän että minun tulee jatkaa matkaani joskus kuun vaihtuessa. Ajatus rinkan pakkaamisesta tuntuu vain niin oudolta.

Alexin salissa harjoituksen jälkeen.

Mitä kuuluu?

Intialaisen aamun ensimmäinen ääni on luudan suhina maata vasten. Jokaisessa talossa päivän askareet käynnistyvät pihan ja ajotien puhdistamisella maahan varisseista lehdistä ja kukan terälehdistä. Joskus luudan varressa on perheen isoäiti, välillä itse talon isäntä, tehden työtään keskittyneesti hieman kumarassa, vasen käsi selkänsä takana. Hyvällä tuurilla työ keskeytyy, kun harjan eteen osuu yön aikana kypsynyt granaattiomena tai maahan tippunut kookospähkinä.

Pian myös muu talo herää elämään. Keittiössä kolisevat peltiset astiat. Perheen isä räkii kylpyhuoneessa kuin yrittäisi kakaista ulos sisuskalujaan. Kadut täyttyvät kärryjä työntelevistä ja uskomattoman kantavaäänisistä myyjistä. Kukkia! Vihanneksia! Ostakaa!

Linnut yrittävät saada äänensä kantamaan myyjien huutelun yli. Eräs lintu kuulostaa aivan hirnuvalta hevoselta, toinen öljyämistä tarvitsevalta rattaalta. Koirat haukkuvat tehden selväksi reviiriensä rajoja ja pistävät välillä pystyy kunnon tappelun.

Päivällä Intian äänistä ei kuule oikeastaan muuta kuin kiljuvat, törisevät, vinkuvat ja ulisevat torvet. Jokainen kulkuväline on varustettu mahdollisimman huomiotaherättävällä äänitorvella, olipa alla sitten polkupyörä, skootteri, riksha tai auto. Torvea käytetään, ja paljon. Enemmänkin kertomaan ”täältä minä tulen” kuin ”pois edestäni, idiootti”. Autojen peruutusäänet ovat aivan oma lukunsa. Niistä voisi kirjoittaa oman partituurin.

Iltapäivällä kadut hiljenevät hetkeksi, ja luultavasti korvat saavat hetken lepoa sadepilvien lipuessa kaupungin päälle. Ihmiset kerääntyvät puiden alle suojaan ja raskaat pisarat ropisevat myyjien levittämien pressujen päälle. Kun pilvet kaikkovat, kuskit hyppäävät jälleen skoottereidensa päälle ja jatkavat matkaansa railakkaasti torvia soittaen.

Illalla kun pimeä laskeutuu, ihmiset kerääntyvät kadulle syömään ja seurustelemaan. Naapureille huudellaan, tavallinenkin keskustelu saattaa kuulostaa riitelyltä. Kannada, Karnatakassa puhuttu kieli, saa omanlaisensa leiman sinne tänne ripotelluista englanninkielen sanoista. Jossain on auki televisio, sieltä raikaa intialainen musiikkiohjelma.

Mysoren hiljentyessä yöpuulle minä olen yleensä jo nukkumassa. Tulpat korvissani, ihan vain pelkästä tottumuksesta.

Kiertävä kukkakauppias.

Rakennustyömaa.

Kuski pitää hetken taukoa.

Laiskottelun jalo taito

Mysore, Intia.
Saavuin tänne Mysoreen keskiviikkona. Lensin Helsingistä suoraan Delhiin, josta jatkoin Bangaloreen. Siitä neljän tunnin ajomatka ja olin perillä. Jälleen kerran minulla oli tuuria, ja matkatavarani seurasivat kiltisti mukana. Rinkka painoi lähtiessä 16,4 kiloa. Tavoitteeni oli 15, mutta jo pelkästään joogamatosta tuli pari kiloa.

Tapasin heti samana päivänä joogasalilta tutun Annen, ja hänen ystävänsä Virvan. Tytöt näyttivät minulle hieman paikkoja, ja kertoilivat maan tavoista. Erittäin pehmeä lasku, siis. Mysore taitaa muutenkin olla helppo paikka aloittaa Intiaan tutustuminen, sillä joogaturismi on tuonut kaupunkiin paljon länsimaalaisia ja meihin on täällä totuttu.

Ilmoittauduin shalaan eilen, ja tänä aamuna oli ensimmäinen harjoitus. Asun 100 metrin päässä joogakoulusta, joten kävelymatka pimeässä ei ole onneksi pitkä. Heräsin viime yönä monta kertaa, olin hieman hermostunut. Aivan syyttä! Harjoitus meni hyvin, omalla painollaan. Opettajana toimii siis Saraswathi, yli seitsemänkymppinen rautarouva. Hänen ikäänsä ei ikinä uskoisi.

Ensimmäiset päivät ovat kuluneet ihmisiin tutustuessa (teen todella töitä muistaakseni heidän nimensä), ja kivoissa ruokapaikoissa istuskellessa. Eilen osallistuin jo intialaisen ruoan kurssille, jota piti herttainen Anu (nimestään huolimatta paikallinen). Emme päässeet itse kauhan varteen, mutta saimme seurata, kun Anu laittoi muun muassa linssimuhennosta ja taivaallista maapähkinächutneyta. Tietysti pääsimme myös nauttimaan hänen työnsä tuloksista.

Vaikeinta tähän mennessä on ollut tottua peittävien vaatteiden käyttämiseen. Kun Suomessa mittari huitelee 25 asteen yläpuolella, vaatteet ovat sen mukaiset. Täällä ei tulisi mieleenkään - ellei sitten halua osakseen epämieluisaa huomiota. Huomenna ajattelin mennä käymään vähän (ja todellakin vain vähän!) ostoksilla, haussa on nilkat peittävät vilpoisat puuvillahousut. Sitten ei ole vaaraa säärten vilahtelusta.

Yllättävän vaikeaa on ollut myös vain olla. Totutella siihen, ettei oikeasti ole pakko tehdä mitään ja touhuta ympäriinsä. Voi laiskotella, lueskella kirjaa sängyssä makoillen ja olla välittämättä ajan kulusta. Se ON vaikeaa, uskokaa pois. Ainakin minulle.

Mikä on parasta tähän mennessä? Ystävälliset ihmiset, uskomattoman makeat hedelmät ja aamun hämärissä aloitettu jooga. Sekä tietysti se, että olen oikeasti täällä, Intiassa.

Lentokentällä.

Poika ja vuohi.

Joogasta aamupalalle.

Niin mehukasta!

Muistikapasiteetti kovilla

Lähtöön on tasan viikko. Ensi viikon tiistaina tähän aikaan - jos kaikki menee hyvin - istun lentokoneessa matkalla Intian Mysoreen.
Alkuperäinen tarkoitukseni oli mennä sinne kuukaudeksi joogaamaan. Mutta. Mutkia tuli matkaan ennen kuin ehdin edes reissuun. Kävi ilmi, että astangajoogakoulu sulkee tilapäisesti ovensa 19. heinäkuuta, sillä sen opettaja Saraswathi lähtee Jenkkeihin. Siispä ehtisin harjoitella shalalla vain 11 päivää. Jos he edes ottaisivat minua sinne, minimiaika kun on yleensä se kuukausi!
Hyvin intialaista. Kuten myös se, ettei koululta vastata lähettämiini sähköpostiviesteihin.
Tähän saan ilmeisesti tottua. Olen ongelmissa Intian kanssa ennen kuin olen edes päässyt maan rajojen sisäpuolelle. Ei auta kuin ottaa, mitä eteen tulee, ja ajatella kaiken menevän juuri niin kuin on tarkoitettu.

Hoidettavaa on vielä paljon, muisti on kovilla. Kirjoitan listoja ja liimailen post-it-lappuja, mutta silti tuntuu, kuin jotain unohtuisi. Mieli alkaa olla jo vähän muualla, ja keskittyminen käy yhä vaikeammaksi. Etenkin töissä! Perjantaina on viimeinen päivä, silloin sanon heipat armaille työtovereilleni. 13 kuukautta, se on pitkä aika olla pois.

Toisaalta en malttaisi odottaa lähtöä, toisaalta myös kaiho on tullut tutuksi viime päivinä. Käyn läpi koti-ikävän tunneskaalan jo ennen reissua, tiedän sen unohtuvan heti kun pääsen tien päälle.