Miten parin sadan kilometrin matkaan saa kulumaan 12 tuntia?

Maa vaihtui jälleen kuukauden puolessa välissä, kun jatkoin matkaa Thaimaasta Laosiin. Kymmenen luostarissa vietetyn päivän jälkeen tien päälle lähteminen ei juurikaan houkutellut. Olin ehtinyt asettua mukavaan yhteisöön ja tottua päivärutiineihin (eli aikaiseen herätykseen ja yhteen ateriaan per päivä). Mutta viisumini oli umpeutumassa, ja jossain mielen pohjalla kutkutteli tieto uuteen maahan tutustumisesta. Thaimaahan palaan takaisin kun olen kiertänyt Laosin, Vietnamin ja Kambodzan, eli noin kolmen kuukauden kuluttua.

Aloitin Laosin-tourneeni etelästä Si Phan Donin jokisuistoalueelta. Mekong-joen saarille on muodostunut leppoisa matkailijoiden yhteisö. Etenkin Don Detin saari on turistien suosiossa – ja jostain syystä suomalaiset tuntuvat kerääntyvän sinne. Meitä oli parhaimmillaan jopa viisitoista, ellei jopa enemmän. Baareissa sen huomasi parhaiten. Pahimmat lärvit vetäneet konttaajat (ja samein silmin riipumatossa loikoilevat polttelijat) olivät lähes poikkeuksetta suomalaisia.

Viiden päivän mitään-tekemättömyyden jälkeen matkasin Savannakhetiin, kohti pohjoista. Matkanteko oli hidasta, parin sadan kilometrin taittamiseen kului lähes 12 tuntia. Miten se on mahdollista? Näin: Ensin pienellä paatilla saarelta mantereelle, sitten matkatavaroiden nostelu minibussin katolle. Ahtautuminen tukalaan autoon. Ei, eipäs sittenkään, mennäänkin isommalla bussilla! Ei muuta kuin ulos autosta, tavarat alas katolta ja uuden auton kyytiin. Paksessa vaihto ”vip-bussiin”, jonka alakerta on lastattu täyteen papaijaa, yläkerta ihmisiä. Käytäväpaikan ostaneet istuvat muovijakkaroilla. Pysähtyminen jokaisessa pienessä kyläpahasessa. Luvatun kolmen tunnin sijasta matka jatkuu yhä kuuden tunnin jälkeen. Ja hups, jostain syystä bussi jättääkin Savannakethin väliin. Sinne haluavat saavat jatkaa matkaa omin nokkineen, viis siitä mitä lipussa lukee. Lähellä kuitenkin ollaan jo! Tilataksia mallaavan lava-auton lavalla pitkin pimeitä teitä kuuden englantia puhumattoman paikallisen miehen kanssa. Vaihto tuk-tukiin (ja jälleen ylimääräisiä seteleitä kehiin) ja vihdoin, vihdoin, vihdoin perillä guesthousessa. 

Laosissa matkan tekoon kannattaa siis varata aikaa, täällä ei ole mihinkään kiire. Bussi pysähtelee usein ja pitkään. Se saattaa kyllä lähteä ajoissa asemalta, mutta pysähtyä lastaamaan moottoripyöriä katolle viisi minuuttia ajettuaan. Eväät ovat olennainen osa matkaa. Kokonaisia grillattuja kanoja kauppaavat myyjät tulevat kilpajuoksua bussin luokse ja ahtautuvat sen jo ennestään täysille käytäville. Tarjolla on myös riisiä muovipusseissa, keitettyjä maissintähkiä, kuivattuja lihasuikaleita, makkaravartaita ja kitkeriä mangoja. On mistä valita. Matkat olisivat lähes mukavia, ellei busseja olisi varustettu televisiolla ja karaokevideoilla. Tai kuskilla, jonka mielestä musiikkia tulee kuunnella niin kovaa kuin kajareista lähtee.

Ajoittaisesta tuskastumisesta huolimatta pidän bussilla matkustamisesta (Laosissahan ei ole rautatieverkostoa ollenkaan). Usein olen ollut auton ainoa länsimaalainen – ja ainoa, joka osaa englantia. Laon kielen alkeiden opettelusta on ollut todella paljon hyötyä. Paikalliset ovat innoissaan jo pelkästään siitä, että yritän puhua heidän kieltään. Tinkimisessä se on osoittautunut erittäin hyväksi kikaksi saada poljettua hintaa alaspäin. Laos on jo ennestään halpa maa, mutta tinkiminen on maan tapa, jota minäkin mielellään noudatan. Kilon mandariineja voi saada 50 sentillä, t-paidan eurolla. Harmi vaan, että rinkka on jo ennestään niin täysi, ettei sinne mahdu enää yhtään mitään, shoppailu täytyy jättää toiseen kertaan. 

Si Phan Donissa lapset opetetaan liikkumaan veneellä heti kun airot pysyvät kädessä.

Kauppa pyörien päällä.

Tuk-tuk kuski ja komeat maisemat.

Matkailijoilta verotetaan "peppuhuoneessa" käymisestä 20 senttiä.

Pysäkeillä tarjolla olevia eväitä. Grillattua kanaa ja kuivattua lihaa.

 

Jouluaatto ja uusivuosi - päiviä siinä missä muutkin

Viime vuonna vuoden vaihtuessa seisoin eduskuntatalon portailla ja lupasin itselleni, että tästä tulee elämäni paras vuosi. Sitä se on myös ollut. Tammikuussa reissu Balille, sen jälkeen päätös jäädä vuodeksi virkavapaalle. Kuumeista odottelua ja asioiden järjestelyä heinäkuuhun asti, ja sitten nokka kohti Aasiaa. Intiassa vierähti lähes puoli vuotta, ja nyt vastaanotan uutta vuotta Thaimaassa Phitsanulokin kaupungissa. Paikka on nuhjuinen ja täynnä rumia betonirakennuksia, mutta ihmiset ovat thaimaalaiseen tapaan hyvin ystävällisiä. Suunnitelmissa ei ole juhlia vaihtuvaa vuotta bilettäen tai kuohuviinipulloja poksautellen. Kaupungissa on vain vähän muita turisteja, kaikki ovat hakeutuneet etelä-Thaimaan rannoille. Minä suuntaan sinne vasta kierrettyäni Laosia, Vietnamia ja Kampodzaaa. Matkustan jälleen itsekseni, sillä Richard suuntasi Intiasta joulunpyhiksi Englantiin. Tapaamme jälleen uudestaan Laosissa, joskin vain viikon verran. Jos hän sinne ikinä selviää. Englantiin päästyään hän joutui useaksi päiväksi trooppisten tautien sairaalaan Intiasta saamansa vatsataudin takia. Painoa muutenkin hoikasta miehestä oli lähtenyt yli 10 kiloa. Testeissä hänestä löytyi sitkeä loinen, jota nyt yritetään tappaa rankalla lääkityksellä. Minä taisin siis selvitä Intiasta varsin helpolla.

Joulu sujui hieman erilaisissa merkeissä kuin normaalisti. Olin neljän päivän retriitissä hieman Chiang Main ulkopuolella sijaitsevassa Wat Phrathat Doi Suthepin meditaatiokeskuksessa. Paikka sinne järjestyi aivan yllättäen. Olin suunnitellut viettäväni muutamia päiviä jossain hiljaisessa paikassa, joko buddhalaisluostarissa tai retriittikeskuksessa, mutta luovuin toivosta saatuani useaan otteeseen kuulla paikkojen olevan täynnä. Jouluaattoaamuna (ei sillä, että se mitenkään jouluaattoaamulta olisi tuntunut, täällä se oli vain yksi päivä muiden joukossa) soitin vielä kerran Doi Suthepiin ja sain kuulla, että voisin ilmoittautua toimistoon ennen kahta. Äkkiä siis ostamaan valkoista vaatekertaa – se on retriittiin osallistujien pakollinen uniformu. Paikka sijaitsi Wat Phrathtat Doi Suthepin luostarin kyljessä pienen vuoren huipulla. Meitä länsimaalaisia oli keskuksessa kymmenestä viiteentoista, lukumäärä vaihteli päivästä toiseen. Jotkut viipyivät vain pari yötä, toiset pisimmän mahdollisen ajan eli 21 päivää.

Päiväohjelma keskuksessa ei ollut mitenkään tiukka, sillä osallistujat olivat itse vastuussa omasta meditoinnistaan. Opettaja kuitenkin suositteli oppilaiden käyttävän siihen noin kuusi-seitsemn tuntia päivässä, mieluummin jopa enemmän. Puolet kävelymeditaatiota, puolet istumista. Ohjaajina toimivat munkit, ja keskuksessa noudatettiin luostarin sääntöjä ja aikatauluja. 

Vaikeinta sääntöjen noudattamisessa oli ruokailurytmi. Koska munkit eivät saa syödä enää puolenpäivän jälkeen, oli se myös meiltä kielletty. Kaakaota, teetä ja maitoa sai kuitenkin juoda illan mittaan. Pitää myöntää, että aamupala maistui aina uskomattoman hyvältä, vaikka se useimmiten olikin vain nuudeli- tai riisikeittoa. Toinen keskittymistä hieman häiritsevä seikka oli kylmyys. Vuoren huipulla kun oltiin, yöt olivat todella viileitä ja lämmittämättömissä huoneissa sen todella tunsi. Kolme huopaa ja lämpökerrasto eivät riittäneet. Yölliset vierailut yhteiskäytössä oleviin vessoihin olivat hyytävä kokemus.

Muuten retriitti oli kokemuksena mieleenpainuva. Hiljaisuudessa oleminen – osallistujia kehotettiin olemaan puhumatta – tuntui hyvältä. Ajan kanssa meditoiminen ja yksinomaan siihen keskittyminen oli jotain, mitä en ole koskaan ennen tehnyt. Tiedän tekeväni sen joskus uudestaankin. Valaistunutta minusta ei saisi tekemälläkään, mutta ainakin voin yrittää oppia tuntemaan itseäni hieman paremmin.

Mitä toivon tulevan vuoden tuovan tullessaan? Lisää mahtavia kokemuksia, uusia paikkoja ja ihania ihmisiä. Sukeltamista, joogaamista ja elämästä nauttimista. Onnellisuutta. Sitä toivon myös teille kaikille.

Wat Phrathat Doi Suthepin temppeli iltavalaistuksessa. Kultaa ja kimallusta!

Kukkakauppiaita Chiang Main marketilla.

Vuoden viimeinen päivä: vierailu Sukhothain rauniokaupunkiin.

Aavan meren tuolla puolen

Piti tarkistaa kahteen kertaan, onko tosiaan kulunut lähes kuukausi edellisestä päivityksestäni. Minne aika oikein katoaa?

Rishikeshin jälkeen matkasin bussilla Delhiin ja tapasin siellä jälleen Richardin, joka oli viettänyt viikon Goalla ystäviensä kanssa. Delhi ei ollut minun kaupunkini. Liian iso, liian täynnä ihmisiä, liian saasteinen. Mielenkiintoinen kylläkin, mutta en viettäisi siellä paria päivää enempää. Teimme Delhistä päiväretken Agraan, Taj Mahalin kaupunkiin. Palatsi oli juuri niin kaunis kuin olin odottanutkin. Näin jälkikäteen muistan päivästä kuitenkin aivan eri juttuja kuin nähtävyyksien kiertelemiset. Muistan intialaisen turistin, joka oli niin innoissaan meidän länsimaalaisten kanssa juttelemisesta, että halusi jakaa oman ruokansa. Ja koska intialaiset syövät perinteisesti käsin, pyöritti hän sormissaan ruoasta palloja ja tunki niitä meidän suuhumme. Muistan paluumatkan junassa, joka oli niin täynnä, ettemme onnistuneet saamaan istumapaikkoja vaan jouduimme seisomaan käytävällä lähes koko neljän tunnin matkan. Olimme onnekkaita, sillä toinen vaihtoehto olisi ollut matkata vaunujen välikössä arviolta kahdenkymmenen muun ihmisen kanssa. Käytävällä sentään pystyimme hieman liikkumaan.

Delhistä matkasimme yöjunalla Varanasiin, yhteen hindujen pyhistä kaupungeista. Intialaiselle vainajalle suurin mahdollinen kunnianosoitus on tulla polttohaudatuksi pyhän Ganges-joen rannalla. Hindut uskovat, että maallisen polun päättyminen juuri Varanasissa merkitsee astumista pois ikuisen jälleensyntymisen kurimuksesta. Iltaisin joenvarren laiturit täyttyvät roihuavista rovioista ja ilmassa leijuu selvästi havaittava palavan lihan haju. Miehet punnitsevat ja kantavat isoja tukkeja ruokkimaan liekkejä. Mitä tärkeämpi ja varakkaampi vainaja, sitä parempilaatuista puuta rovioon kannetaan.

Seuraava etappimme oli Kalkutta, joka jäi minulta valitettavasti suurilta osin näkemättä. Makasin hotellihuoneessa ja keräsin voimia lievän vatsataudin jälkeen. Kalkutta oli vain pikainen välipysähdys ennen lentomatkaa Andamaaneille, Intian paratiisisaarille. Täällä palmujen katveessa ja meren äärellä tulemme viettämään lopun aikamme Intiassa. Kuusi viikkoa saattaa äkkiseltään kuulostaa pitkältä ajalta yhdessä paikassa, mutta täällä päivät ja tunnit menettävät täysin merkityksensä. Kolme viikkoa on hurahtanut niin nopeasti, että itsekin ihmettelen mitä olen kaiket päivät tehnyt. No, sukeltanut, tietty! Ja vain nauttinut elämästä.

Saarella tuntuu, kuin ei olisi Intiassa ollenkaan. Voin kävellä topissa ja polvet paljastavassa hameessa ilman että kukaan tuijottaa, voin käyttää bikineitä rannalla ilman ympärille kerääntyvää yleisöä. Vesi on lämmintä, rannan tuntumassa lähempänä kolmeakymmentä. Meno on rentoa. Ihmisiä ei juurikaan kiinnosta, mitä ulkomaailmassa tapahtuu. Sanomalehtikin kertoo vain paikallisuutisia. Nettikahviloita on harvassa, ja yhteys on hidas – jos sitä on ollenkaan. En juurikaan pode vieroitusoireita internetistä. Ennen matkalle lähtöä olisin kärsinyt ja kitunut, jos en olisi päässyt tarkistamaan sähköpostiani ja Facebookia pariin viikkoon. Nyt sillä ei ole merkitystä.

Veden alle pääseminen on ollut parasta mitä on tapahtunut pitkään aikaan. Sukeltaisin vaikka joka päivä, ellei se olisi niin kallista. Suoritin pelastussukeltajakurssin, joten olen jälleen yhden askelen lähempänä Dive Master -tutkintoa. Kurssi oli yllättävän raskas, mutta opettavainen. Sain kokea, miltä tuntuu kun happi loppuu yllättäen veden alla, tai kun paniikissa oleva sukeltaja käy päälle, potkii ja vetää regulaattorin pois suusta. Vaikka tilanteet olivat kontrolloituja ja paniikkitilanteet näyteltyjä, antoivat ne silti käsityksen siitä, mitä pahimmillaan voi tapahtua. Kurssin käyminen ei ole suinkaan pirujen maalailemista seinälle vaan ennaltaehkäisyn opettelemista.

Ainoa saaren miinuspuoli on krokotiilit. Missään matkaoppaassa ei mainita, että kanta on ollut jo vuosia kasvamaan päin. Pedot viihtyvät yleensä rannan tuntumassa ja toisella puolen saarta, joten sukeltaessa niistä ei ole vaaraa. Yöuinnit saivat kuitenkin jäädä, kun kuulin asiasta. Kuunsiltaa kelpaa katsella rannaltakin. 

  

Taj Mahal.

Uhrauksia
Gangesille.

Andamaanit ja Richard uimassa.

Pyhiä miehiä ruuhkaksi asti

Hippejä, joogeja ja pyhiä miehiä. Niitä on täynnä Rishikesh, tämänhetkinen olinpaikkani. Saavuimme kaupunkiin viikko sitten. Yöbussi Dharamkotista oli kallein matka pitkään aikaan, 750 rupiaa eli noin 12 euroa. Ironista kyllä, matka oli myös kaikista epämukavin. Koska tiet Dharamkotista ovat huonokuntoisia, jyrkkiä ja erittäin vaarallisia, ei yöbusseissa ole turvallisuussyistä ollenkaan petejä, vain hieman normaalia enemmän kallistuvat istuimet. Niillä siis yritimme tehdä olomme mukavaksi 13 tunnin matkan ajan. Kävin läpi luultavasti jokaisen mahdollisen asennon, jonka bussin istuimella voi ottaa. Jalat ylhäällä, jalat alhaalla, jalat ristissä, jalat ikkunaa vasten, jalat käsinojalla. Niskan taakse en sentään ruvennut niitä vääntämään, vaikka sekin kävi jossain yön vaiheessa mielessä.

Richard viipyi Rishikeshissä vain kaksi yötä, sillä hänen piti matkustaa viikoksi Goalle tapaamaan siellä lomailevia ystäviään. Tapaamme jälleen lauantaina Delhissä. Siihen asti minä nautin hippikaupungin rennosta ilmapiiristä – ja suomen puhumisesta! Tapasin ensimmäisen suomalaisen sitten Mysoren alkuaikojen. Ryhdyimme Nabilan kanssa sattumalta juttusille mehubaarissa, englanniksi tietty. Parin minuutin jälkeen kävi ilmi, että olemme molemmat Suomesta. Kieli ei meinaa taipua kotimaaksi ollenkaan, ja usein aloitan juttelemaan Nabilalle englanniksi. Se kun on kieli, jota nykyään puhuu, kuulee ja lukee kaiket päivät. Suomenkielisiin kirjoihin ei reissun päällä törmää kovin usein. Dharamkotista löysin buddhalaiskeskuksen kirjaston poistohyllystä kirjan Ylitse taivaan ja maan. Olen lukenut sen kaksi kertaa aikaisemminkin, mutta pelkästään suomeksi lukemisen ilosta luin sen vielä kolmannenkin kerran. Päivässä. Tietokoneelle lataamistani kotimaisista äänikirjoista olen kuunnellut yhtä lukuunottamatta kaikki. Viimeisestä on jäljellä enää muutama kappale, niitä säästelen pahan päivän varalle.

Päivät Rishikeshissä kuluvat leppoisasti. Harkitsin ensin kirjautumista johonkin kaupungin lukuisista ashrameista, mutta niiden pakolliset päiväohjelmat eivät houkutelleet. Hindulaiset pujat eli seremoniat aamu- ja iltaviideltä sekä ohjatut hathajoogatunnit eivät ole minun juttuni. Pujat ehkä vielä menisivät, mutta astangajoogan vaihtaminen hathaan ei. Siispä pidän omaa retriittiäni. Joogaan, meditoin, luen ja kuuntelen mielenkiintoisia buddhalaismunkkien luentoja mp3-soittimelta. Tapaan uusia ystäviäni, ostan chaita katukojusta ja istun Gangesin rannalla katsomassa punaisena laskevaa aurinkoa. Hengähdän hetken, ennen kuin sukellan Delhin kiireiseen ja kaoottiseen maailmaan.

Sadhu eli pyhä mies pyytämässä almuja pyhiinvaeltajilta.

Ganges ja laskeva aurinko.

Shivan patsaaan juurella pidetään puja joka ilta auringonlaskun aikaan.

Perille pääsemisen ihanuudesta

Matka jatkui Amritsarin kautta edelleen kohti pohjoista. Pysähdyimme kaupungissa vain nähdäksemme Kultaisen temppelin, sikhien tärkeän pyhiinvaelluskohteen. Vaikka temppeli on itsessään näyttävä näky, suuremman vaikutuksen teki paikan tunnelma. Kaukaa tulleet pyhiinvaeltajat nukkuivat pois väsymystään kivilattioille levitetyillä juuttipatjoilla, turbaanipäinen mies rukoili hartaana temppeliä ympäröivässä vesialtaassa. Vapaaehtoistyötä tekevät sikhit tarjoilivat ilmaista ruokaa jokaiselle sitä haluavalle. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire, ja intialaisille tyypillinen hosuminen jäi porttien ulkopuolelle.

Hetken rauha teki hyvää, sillä matka Jaisalmerista Amritsariin oli pitkä ja takkuinen. Olimme tien päällä lähes 36 tuntia. Yön nukuimme bussin makuuhytissä. Hieman päälle metrin levyiseen ”tuplapetiin” piti mahduttaa lisäksemme rinkat. Minulla ei lyhyenä ihmisenä ollut juurikaan ongelmia, mutta Richard ei voinut oikaista yli 180 senttistä varttaan koko yön aikana. Hassua kyllä, kyseinen hytti tuntui lähes luksukselta, sillä edellisen Ahmedabadista Udaipuriin vievän yöbussimme makuutila oli vielä sitäkin pienempi!

Oman eksoottisen lisänsä pitkään matkaan toi Richardilla alkanut vatsatauti. Kaiken lisäksi meidät neuvottiin väärään junaan, joka Amritsarin asemasta kuljetti meidät tunnin verran aivan päinvastaiseen suuntaan. Kahden tunnin odotuksen jälkeen saapui paikallisjuna, jolla pääsimme takaisin lähtöpisteeseen – tuplasti hitaammin. Perille pääseminen tuntui suurelta saavutukselta ja taputtelimme toisiamme olkapäille. Hyvin tehty!

Matkustaminen ei siis ole pelkkää auvoa ja ihanuutta, väliin mahtuu huonojakin päiviä. Kuitenkin loppusaldo on reilusti plussan puolella. Matkan rankkuuden unohtaa, kun pääsee perille. Ikävien ihmisten teot häipyvät pois mielestä, kun kohtaa uusia, sydämellisiä ja auttavaisia lähimmäisiä. Katujen meteli on vain muisto, kuin istuu rauhallisella parvekkeella Himalajan juurella ja katsoo silmien edessä avautuvaa näyttävää näkymää.

Juuri sitä minä teen tällä hetkellä. Paikka on Dharamkot, pieni kylä McLeod Ganjin kaupungin kupeessa. Aurinko paistaa lämpimästi, ja seuraan kun majapaikkamme omistavan perheen äiti levittää maissia kuivumaan pihalle levitetyille muoveille. Nenään kantautuu keittiöstä tuleva palavan puun haju, ja sen päällä paistettujen leipästen houkutteleva tuoksu. Otan rennosti ja lepään hieman, sillä Jaisalmerissa alkanut vatsatauti ei ole parantunut kunnolla, ja on verottanut hieman voimia. Eilinen lääkärissäkäynti poiki antibioottikuurin, ja sen pitäisi pian tepsiä tautiin.

Onneksi meillä ei ole kiire jatkaa matkaa, vaan viivymme kylässä yli viikon verran. Me molemmat ihastuimme paikkaan ensi silmäyksellä. Kylää ympäröivät mahtavat patikkamaastot. Ilma on raikasta, öisin lämpötila tippuu niin että paksut huovat ovat todella tarpeen. Halutessamme voimme kävellä alas kaupunkiin ja syödä herkullisia tiibetiläisiä momoja. Kaupungissa on myös Dalai Laman tukikohta, jossa hän majailee tälläkin hetkellä. McLeod Ganj on tärkeä paikka Kiinan hirmuvaltaa paenneille tiibetiläisille. Katukuvaa värittävät buddhalaismunkkien ja -nunnien punaiset kaavut ja joka puolelle ripustetut värikkäät rukousliput.

Kultainen temppeli, Amritsar

Työstään nauttiva mehuntekijä

KutojaMcLeod Ganjissa

Munkkeja Dalai Laman temppelissä

Apina kuusessa, aika harvinainen näky.

Maailman meluisin kaupunki ja muita Intian nähtävyyksiä

Goan hiekkarannat jäivät taakse viime tiistaina, kun matka jatkui kohti Pohjois-Intiaa. Sain ilokseni matkaseuraa, kun mukava englantilainen Richard liittyi seuraani. Päämääränämme on ensin Rajasthan, sitten matka jatkuu kohti Himalajan huippuja. On mukava matkustaa vaihteeksi jonkun kanssa. Monet asiat tuntuvat helpommilta. Kun toinen lähtee etsimään kohtuuhintaista hotellia, toinen voi jäädä vartioimaan rinkkoja. Ravintolassa voi maistella useampia eri ruokia kun annokset jakaa kahteen osaan. Junassa ei tarvitse huolehtia matkatavaroista sillä aikaa kun itse menee käymään vessassa. Pieniä juttuja, joita osaa arvostaa vasta sitten kun on matkustanut tarpeeksi kauan yksin.

Yöjuna kuljetti meidät Mumbaihin, ja vietimme kolme päivää kierrellen nähtävyyksiä. Yli 16 miljoonan asukkaan kaupunki on varsinainen uskontojen sulatusuuni. Yhden päivän aikana kävimme moskeijassa, synagogassa, kirkossa sekä hindu-, jainalais-, ja Hare Krishna -temppeleissä. Metropolin vilkas katuelämä kerjäläisineen ja kaupustelijoineen vaati keskittymistä. Saavuttuamme Ahmedabadiin Mumbai alkoi kuitenkin vaikuttaa melkein rauhalliselta. Ahmedabad, entiseltä nimeltään Amdavad, on meluisin paikka missä olen koskaan vieraillut. Intialaiset itse eivät tunnu huomaavan melusaastetta. Torvet soivat jatkuvasti, ja siinä missä me länsimaalaiset joudumme pistämään sormet korviimme säilyttääksemme kuulomme, intialaiset eivät hätkähdäkään. Yksi yö kaupungissa oli enemmän kuin tarpeeksi. Sekin kului kuunnellen viereisen moskeijan omituista yökonserttia. Heräsin kahden jälkeen yöllä valtaviin paukahduksiin – paukkupommit ovat täkäläisten käsitys ilotulituksesta. Räjäyttelyn jälkeen alkoi lauluesitys, joka kesti lähes puoli neljään. Suomessa tuollaisesta saisi haastemiehen ovelleen, täällä se on täysin normaalia.

Goan liberaalin asenteen jälkeen saimme jälleen muistutuksen siitä, millaista on olla länsimaalainen Intiassa. Meitä tuijotetaan avoimesti kuin olisimme jonkinlainen nähtävyys. Meitä kuvataan kännykkäkameroilla, joko salaa tai aivan pokkana suoraan edestä. Ihmiset tervehtivät kadulla ja tulevat kysymään nimiämme. Kun pysähdymme ostamaan hedelmiä, ympärillemme kerääntyy yleisöä seuraamaan tuota eriskummallista tapahtumaa. Minne menemmekin, huomio on taattu. Suurin osa kohtaamistamme ihmisistä on erittäin kohteliaita ja kielitaidottomuudestaan huolimatta avuliaita. Joukkoon mahtuu kuitenkin muutama rasittavakin tapaus.

Ahmedabadista meidän oli tarkoitus jatkaa matkaa yöjunalla kohti Udaipuria, mutta asemalle saavuttuamme saimme tietää, että vuoro on peruutettu rikkinäisen radan takia (rahoja ei tietenkään saa takaisin, mitä me oikein kuvittelemme). Innokas rikshakuski kuljetti meidät matkatoimistoon, josta ostimme liput yöbussiin. Ehdimme siihen juuri ja juuri. Puoli kuudelta aamulla olimme perillä Udaipurissa. Viehättävän kaupungin kapeat kujat, ystävälliset ihmiset ja taivaalla liitelevät haukat lumosivat minut välittömästi. Päätimme pysähtyä kolmeksi yöksi keräämään voimia, ennen kuin jatkamme kohti Jothpuria.

Huolimatta katulapsista, virtsalle haisevista juna-asemista, roskaisista rannoista ja pistävästä kuumuudesta, Intia on edelleen ihana. Ja minä olen edelleen onnellinen.

Mumbain roskainen ranta ja kalastaja verkkoineen.

Pyykinpesijöiden valtakunta Mumbaissa.

Yöjunalla kohti Ahmedabadia.

Chai-kojun ylpeä omistaja ja hänen kaverinsa.

Rajasthanissa.

Kuuma ja kostea Goa

Mysore jäi taakse. Kaupungissa vierähtikin lähes päivälleen kaksi kuukautta.

Sanoin hyvästit kaikille tutuiksi tulleille ihmisille, pakkasin rinkan (aika täynnä, pitää myöntää) ja otin suunnan kohti Goaa.

Saavuin tänne keskiviikko-iltana koko päivän matkustamisen jälkeen. Alkuperäinen suunnitelmani matkustaa junalla tyssäsi lippuongelmaan. Makuupaikkoja olisi ollut saatavilla vasta 10 päivän päähän. Ilmeisesti intialaisten suuri juhla, Ganeshan syntymäpäivä, on saanut väen liikkeelle. Bussimatka olisi kestänyt lähemmäksi vuorokauden. Joten päädyin helppoon - mutta epäegologiseen - vaihtoehtoon ja ostin netistä lentolipun. Hinta hieman päälle 50 euroa. Halpalentoyhtiöiden ja internetin yhdistelmä on koukuttava.

Goa on kuuma ja kostea. Etenkin kostea. Sadekauden pitäisi olla jo lähes lopussa, mutta jostain syystä monsuuni on päättänyt piinataa rannikkoa hieman pidempään. Olen ollut täällä vasta pari päivää, mutta jo nyt kirjojeni sivut ovat alkaneet kupruilla. Vessapaperia ei pysty repäisemään katkoviivoja pitkin, sillä koko rulla on yhtä mössöä. Kastuneet vaatteet eivät kuivu, ja rinkasta otetut kuivat vaatteet imevät kosteutta kuin sienet. Sieniä ne taitavat kohta kasvaakin.

Mutta silti: Goa on kaunis. Uskomattoman vihreä! Eilen sadekuurojen välissä aurinko paistoi niin houkuttelevasti, että suuntasin rannalle. Siellä oli minun lisäkseni vain lauma kulkukoiria, verkkoja heittelevä poika ja ylhäällä kopissaan istuva uimavalvoja. Aallokko oli niin kova, ettei uiminen edes houkutellut, viimeksi mainittu jäi siis ilman töitä. Jo pelkkä vedessä kahlaaminen oli työlästä vahvojen virtauksien vuoksi. Istuin rannalla ja vain katselin merta. Ja kuuntelin! Ihana, loppumaton kohina. Kuuntelen sitä nytkin majapaikassani, joka on 5 minuutin kävelymatkan päässä rannalta. Toquita's dream on äidin ja hänen kolmen tyttärensä pyörittämä majatalo. Minulla on käytössäni erillisen talon kokonainen yläkerta keittiöineen ja kylpyhuoneineen. Koska turistikausi ei ole vielä alkanut, sain tingittyä vuokran noin 4 euroon per päivä. Ainoa miinus on nettiyhteyden puute - käyttääkseni internetiä joudun menemään perheen taloon, lähemmäksi langatonta lähetintä. Olen tottunut aivan liian hyvälle, sillä Mysoressa internet oli jo vallannut kaikki paikat. Nettipaasto tekee vain hyvää. On korkea aika oppia, että maailma jatkaa pyörimistään vaikka en tarkistaisikaan sähköposteja päivittäin.