Perille pääsemisen ihanuudesta

Matka jatkui Amritsarin kautta edelleen kohti pohjoista. Pysähdyimme kaupungissa vain nähdäksemme Kultaisen temppelin, sikhien tärkeän pyhiinvaelluskohteen. Vaikka temppeli on itsessään näyttävä näky, suuremman vaikutuksen teki paikan tunnelma. Kaukaa tulleet pyhiinvaeltajat nukkuivat pois väsymystään kivilattioille levitetyillä juuttipatjoilla, turbaanipäinen mies rukoili hartaana temppeliä ympäröivässä vesialtaassa. Vapaaehtoistyötä tekevät sikhit tarjoilivat ilmaista ruokaa jokaiselle sitä haluavalle. Kenelläkään ei tuntunut olevan kiire, ja intialaisille tyypillinen hosuminen jäi porttien ulkopuolelle.

Hetken rauha teki hyvää, sillä matka Jaisalmerista Amritsariin oli pitkä ja takkuinen. Olimme tien päällä lähes 36 tuntia. Yön nukuimme bussin makuuhytissä. Hieman päälle metrin levyiseen ”tuplapetiin” piti mahduttaa lisäksemme rinkat. Minulla ei lyhyenä ihmisenä ollut juurikaan ongelmia, mutta Richard ei voinut oikaista yli 180 senttistä varttaan koko yön aikana. Hassua kyllä, kyseinen hytti tuntui lähes luksukselta, sillä edellisen Ahmedabadista Udaipuriin vievän yöbussimme makuutila oli vielä sitäkin pienempi!

Oman eksoottisen lisänsä pitkään matkaan toi Richardilla alkanut vatsatauti. Kaiken lisäksi meidät neuvottiin väärään junaan, joka Amritsarin asemasta kuljetti meidät tunnin verran aivan päinvastaiseen suuntaan. Kahden tunnin odotuksen jälkeen saapui paikallisjuna, jolla pääsimme takaisin lähtöpisteeseen – tuplasti hitaammin. Perille pääseminen tuntui suurelta saavutukselta ja taputtelimme toisiamme olkapäille. Hyvin tehty!

Matkustaminen ei siis ole pelkkää auvoa ja ihanuutta, väliin mahtuu huonojakin päiviä. Kuitenkin loppusaldo on reilusti plussan puolella. Matkan rankkuuden unohtaa, kun pääsee perille. Ikävien ihmisten teot häipyvät pois mielestä, kun kohtaa uusia, sydämellisiä ja auttavaisia lähimmäisiä. Katujen meteli on vain muisto, kuin istuu rauhallisella parvekkeella Himalajan juurella ja katsoo silmien edessä avautuvaa näyttävää näkymää.

Juuri sitä minä teen tällä hetkellä. Paikka on Dharamkot, pieni kylä McLeod Ganjin kaupungin kupeessa. Aurinko paistaa lämpimästi, ja seuraan kun majapaikkamme omistavan perheen äiti levittää maissia kuivumaan pihalle levitetyille muoveille. Nenään kantautuu keittiöstä tuleva palavan puun haju, ja sen päällä paistettujen leipästen houkutteleva tuoksu. Otan rennosti ja lepään hieman, sillä Jaisalmerissa alkanut vatsatauti ei ole parantunut kunnolla, ja on verottanut hieman voimia. Eilinen lääkärissäkäynti poiki antibioottikuurin, ja sen pitäisi pian tepsiä tautiin.

Onneksi meillä ei ole kiire jatkaa matkaa, vaan viivymme kylässä yli viikon verran. Me molemmat ihastuimme paikkaan ensi silmäyksellä. Kylää ympäröivät mahtavat patikkamaastot. Ilma on raikasta, öisin lämpötila tippuu niin että paksut huovat ovat todella tarpeen. Halutessamme voimme kävellä alas kaupunkiin ja syödä herkullisia tiibetiläisiä momoja. Kaupungissa on myös Dalai Laman tukikohta, jossa hän majailee tälläkin hetkellä. McLeod Ganj on tärkeä paikka Kiinan hirmuvaltaa paenneille tiibetiläisille. Katukuvaa värittävät buddhalaismunkkien ja -nunnien punaiset kaavut ja joka puolelle ripustetut värikkäät rukousliput.

Kultainen temppeli, Amritsar

Työstään nauttiva mehuntekijä

KutojaMcLeod Ganjissa

Munkkeja Dalai Laman temppelissä

Apina kuusessa, aika harvinainen näky.